“Kulttuuriperintö ei ole itsestäänselvyys eikä se myöskään siirry itsestään sukupolvelta toiselle”

Kulttuuriperintö ei voi olla yksinomaan asiantuntijoiden reviiriä, vaikka heillä onkin ollut keskeinen rooli sen määrittelyssä ja hallinnassa. Kulttuuriperintö ei ole itsestäänselvyys eikä se myöskään siirry itsestään sukupolvelta toiselle. Se on monitahoinen prosessi, jossa erilaiset toimijat osallistuvat aktiivisesti perinnön valitsemiseen, hoitamiseen ja tulkitsemiseen. Perinteisessä auktorisoidussa perintödiskurssissa kulttuuriperinnön asiantuntijat olivat prosessien suhteen etuoikeutetussa asemassa, ja kulttuuriperintöyhteisöt määrittyivät tiedon ja sääntöjen passiivisiksi vastaanottajiksi.1 Nyt samojen yhteisöjen pitäisi osallistua prosesseihin tasaveroisina yhteistyökumppaneina. Osallistumiselle tai osallisuudelle voidaan kuitenkin antaa erilaisia merkityksiä, joista riippuen sekä prosessi että sen tulokset näyttävät varsin erilaisilta. Vuodesta 1969 alkaen osallisuuden syvyyttä on mitattu erilaisilla ”tikapuilla” tai asteikoilla, joissa osallisuus vaihtelee yksisuuntaisista tiedottavista prosesseista konsultoivien prosessien – rajatun ja säädellyn vuorovaikutuksen – kautta aitoon vaikutusvallan lisäämiseen.2 Tällaisia asteikkoja on arvosteltu viranomaiskeskeisiksi, koska prosesseja yleensä hallinnoivat ja valtaa delegoivat viranomaiset.3 Näissä asteikoissa ei myöskään ole välttämättä mukana alhaalta ylös ohjautuvia (“bottom up”) kulttuuriperintöprosesseja, jollaisten pitäisi nykyään lukeutua keinovalikoimaan. Tällaisissa prosesseissa käynnistäjän ja hallinnoijan roolissa on kulttuuriperintöyhteisö, ja viranomaiset toimivat neuvojina tai mahdollistajina.

Konsultoivaa prosessia käytetään tyypillisesti silloin, kun edellytetään pakollista osallistumista. Tällaisia ovat monet suomalaiset kaupunkisuunnitteluprosessit ja ympäristövaikutusten arviointiprosessit, joiden osallistavat elementit ovat rajallisia ja tarkoin määriteltyjä ja joissa käytetään yleensä samoja vakiomenetelmiä, kuten nähtävilläoloaikoja, julkisia kuulemisia ja selvityksiä. Valtaosassa tapauksista näihin vastaa valikoitunut joukko aktiivisia kansalaisia, jolloin merkittäviä osia yhteisöistä jää käytännössä prosessin ulkopuolelle. Vuorovaikutuksesta epäsuorasti syrjäytetyt ryhmät ovat usein todennäköisesti muita heikommassa asemassa olevia vähemmistöjä, kuten pienituloisia, etnisten vähemmistöjen edustajia, nuoria ja lapsia (vrt. toisaalla tässä julkaisussa käsitelty York Past and Present -ryhmä). Digitalisaatio saattaa suosia nuoria mutta muodostua kynnykseksi iäkkäille.4

Yhteissuunnittelu ja yhteiskehittäminen tarjoavat paljon erilaisia vuorovaikutusvälineitä ja -tapoja, jotka perustuvat aitoon kumppanuuteen sen sijaan, että viranomaiset vain esittäisivät kysymyksiä ja tulkitsisivat saamiaan vastauksia. Tässäkin tapauksessa viranomaiset ovat kuitenkin vastuussa vuorovaikutuksen järjestämisestä ja sen tulosten välittämisestä strategisen päätöksenteon ja toimeenpanon tarpeisiin, jolloin päätöksenteko ja toimeenpano jäävät irralleen osallistamisprosessista.

Lisäksi yhteisön jäsenten ja sen eri osaryhmien osallistaminen on aina haasteellista, kun vuorovaikutus tapahtuu ryhmissä. Yhteissuunnitteluun ja joukkoistamiseen kehitetyillä digitaalisilla ratkaisuilla on puolestaan taipumus vinouttaa ikäryhmien keskinäistä painottumista, joskin tämä voi vaihdella tapauksesta ja yhteisöstä toiseen.5

Kansalaisten vaikutusvallan lisääminen edellyttää vallan jakamista visioinnin ja suunnittelun lisäksi myös silloin, kun jaetaan resursseja ja toteutetaan päätöksiä. Kulttuuriperintöprosessit eivät ole yleensä irrallisia, vaan ne liittyvät kiinteästi muuhun paikallishallintoon ja vaikuttavat myös muilla sektoreilla, kuten kaupunkisuunnittelussa, matkailussa ja ympäristöasioissa. Tämä tuo kulttuuriperintöasiat lähemmäs yhteisöjen arkielämää, missä niiden kuuluukin olla. Kuitenkin kulttuuriperinnön asiantuntija todennäköisesti vastustaa ajatusta, että paikalliset yhteisöt yksin määrittelisivät, arvottaisivat ja hoitaisivat kulttuuriperintöä, koska ne eivät välttämättä osaa asettaa sitä laajempaan arvokontekstiin tai niillä ei ole sen säilyttämiseen liittyvää erityisosaamista.  Kompromissina päädytään usein jättämään tietyt (usein juridisesti määritellyt) prosessin osat asiantuntijoiden valvontaan – joka tehdään yhteisöille mahdollisimman läpinäkyväksi – kun taas yhteisöt saavat päättää muista osista, jotka liittyvät ryhmien arkeen ja kulttuuriin. Hyvä esimerkki tällaisesta toimintatavasta on delegoitu budjetointi, jossa yhteisö saa vapaasti kohdentaa ainakin osan alueelle osoitetusta julkisesta rahoituksesta.6

Loppuun asti vietynä osallistuminen tarkoittaa sitä, että yhteisö on kokonaan vastuussa prosessista. Sillä on vapaat kädet päättää, mikä katsotaan kulttuuriperinnöksi, ketä se koskee, miten sen kanssa menetellään ja kuka voi hyötyä siitä. Viranomaiset ja muut asiantuntijat toimivat tasavertaisina yhteistyökumppaneina sen sijaan, että niillä olisi viimeinen sana. Tässä vaihtoehdossa vältetään tehokkaasti tavallinen hallinnon ja hallinnoitavien epäsymmetria, sillä kulttuuriperintöyhteisöt voivat pyrkiä omiin tavoitteisiinsa ja pyrkiä neuvottelemaan niiden pohjalta viranomaisten kanssa. Onnistuminen riippuu kuitenkin myös siitä, onko kaikilla kulttuuriperintöyhteisön osilla sama käsitys kulttuuriperinnöstä ja samanlaiset mahdollisuudet päästä osaksi siitä.7

Kuten missä tahansa muuttuvassa yhteisössä, myös kulttuuriperintöyhteisössä on valtarakenteita ja luontaisia jännitteitä. Se voi sisältää erilaisia ryhmiä tai jopa limittäisiä yhteisöjä, joilla on toisistaan poikkeava suhde joihinkin kulttuuriperinnön osiin mutta jotka eivät pääse ilmaisemaan näkemyksiään niistä osallistumisprosesseissa. Identiteetit voivat kilpailla myös yksilötasolla ja muuttua prosessin kuluessa. Tämän vuoksi tarvitaan avointa vuoropuhelua, jossa tunnistetaan erilaisten toimijoiden roolit suhteessa kulttuuriperintöön, sekä vuorovaikutuksen tuloksia kunnioittavaa päätöksentekoa. Tällaisten osallistuvien ja avoimien prosessien mahdollistaminen voisi kuulua tulevaisuudessa viranomaisille, ulkopuolisille asiantuntijoille, kansalaisjärjestöille tai yhteisöille itselleen yhdessä tai erikseen. 8 (ks. myös Mylène Bidault’n artikkeli tässä julkaisussa).

Osallistamisprosesseissa on eri syvyystasoja ja symmetrisyysasteita, mutta lisäksi prosessien toimijoilla voi olla erilaisia käsityksiä osallisuudesta ja erilaisia motiiveja siihen. Asiantuntijoilla vuorovaikutus rajoittuu usein heidän omalle sektorilleen, kun taas päättäjille ja suunnittelijoille vuorovaikutus on keino saavuttaa jokin päämäärä – kuten yhteisöjen yhteensulauttaminen tai alueen elinvoimaisuuden kehittäminen – joka usein antaa suunnan koko prosessille. Paikallisyhteisön tarpeet ylittävät yleensä sektorien rajat eivätkä aina täysin sovi ennalta asetettuihin strategisiin tavoitteisiin. Yhteisön kokemus prosessista ei myöskään välttämättä vastaa muiden toimijatahojen kokemuksia. Vaikka vuorovaikutus ja yhteisön toimintaedellytysten kehittäminen olisivat tyydyttävällä tasolla, prosessi voi helposti johtaa uusien kumppanuuksien tai kohonneen kansalaisaktiivisuuden sijasta pettymykseen ja epäluottamukseen, ellei sen tuloksena synny vastauksia yhteisön esiin tuomiin huolenaiheisiin ja tarpeisiin tai konkreettisia muutoksia yhteisön ympäristössä ja arjessa 9 (ks. Kirsti Kovanen tässä julkaisussa).

Osallistumiseen ei ole mitään yleispätevää ratkaisua, oli kyse kulttuuriperinnöstä tai ei (vrt. Lia Ghilardi tässä julkaisussa). Joillakin yhteisöillä – tai ainakin niiden edustajilla – on hallussaan riittävätkulttuuriperinnön, hallinnon ja suunnittelun erityisvalmiudet pystyäkseen vaikuttamaan niiden kautta (ks. Tuija-Liisa Soininen tässä julkaisussa). Muilta osin toimiva paikallishallinto auttaa myös kulttuuriperintökysymyksiä ratkottaessa. Vähäisemmänkin kuin täyden hallintavallan antaminen voi olla perusteltua, kunhan se ei uhkaa minkään ryhmän kulttuurista itsemääräämisoikeutta, kuten oikeutta määritellä oma kulttuuriperintönsä. Viranomaisten ja asiantuntijoiden olisi yhä tärkeämpää saada kokemusta kaikenlaisista osallistavista kulttuuriperinnön hallintamalleista, mukaan lukien valtauttaminen ja osallistuminen aina kun mahdollista (vrt. Sani 2015). Tämä tarkoittaisi ainakin osin vanhojen hierarkioiden hylkäämistä. Lopuksi voi todeta, että aidon kulttuuriperintöosallistumisen pitäisi olla joustavaa ja sallia kontekstin muutoksia. Osallistumisprosessien arviointi sekä ennen prosessia että sen jälkeen on tälle välttämätön edellytys. Ennen prosessin aloittamista tilanne pitäisi kartoittaa niin, että otetaan huomioon kaikki sidosryhmät, niiden oikeudet yhteisiin kulttuurisiin voimavaroihin sekä niiden tarpeet ja odotukset. Jälkeenpäin olisi hyvä selvittää, miten sidosryhmät ovat kokeneet prosessin ja ennen kaikkea onko sillä ollut heille positiivisia seurauksia – kulttuuriperinnön saralla tai muuten.

 

Loppuviitteet

1 Smith 2006
2 Arnstein 1969
3 Spiridon & Sandu 2015
4 Sani 2015
5 Sani 2015
6 Sani 2015; Stephenson 2010
7 Sani 2015
8 Smith 2006; Lynch 2011
9 Häyrynen 2015

Lisää aiheesta

Landscape Studies – Turun yliopisto

Arnstein, Sherry, 1969, A Ladder of Citizen Participation, Journal of the American Planning Association 35 (4), 216–224.

Häyrynen, Maunu, 2015, Cultural Planning in the Eastern Pori Suburbs: Applicability of the approach? Culture and Local Governance , 5 (1–2), 101–116.

Lynch, Bernadette, [2011], Whose cake is it anyway? A collaborative investigation into engagement and participation in 12 museums and galleries in the UK. Summary report. Paul Hamlyn Foundation, London.

Sani, Margherita, 2015, Participatory governance of cultural heritage. EENC Ad Hoc Question 2015. European Expert Network on Culture, Brussels.

Smith, Laurajane, 2006, Uses of Heritage. Routledge, London & New York.

Spiridon, Petronella & Ion Sandu, 2015, Conservation of cultural heritage: From participation to collaboration, ENCATC Journal of Cultural Management and Policy 5 (1), 43 – 52.

Stephenson, Janet, 2010, The Dimensional Landscape Model: Exploring the Differences in Expressing and Locating Landscape Qualities, Landscape Research 35 (3), 299–318.

Suomennos Katja Tiilikka ja Ville Hyvönen, Viestintätoimisto Kielikuvitus Oy