Kulttuuriperintö on meidän – Esipuhe

Suomennos Katja Tiilikka ja Ville Hyvönen, Viestintätoimisto Kielikuvitus Oy

Käsissänne oleva kirja Heritage Is Ours – Citizens Participating in Decision Making (Kulttuuriperintö on meidän – Kansalaiset osallistumassa päätöksentekoon) julkaistaan osana kulttuuriperinnön eurooppalaista teemavuotta 2018, jonka pääteema Suomessa on kansalaisten osallisuus kulttuuriperintöön. Kirjan artikkeleista välittyy selkeästi se ajatus, että kulttuuriperinnöllä on universaali arvo niin yksilöille, yhteisöille kuin yhteiskunnillekin. Kirja on julkaistu englanniksi sekä painettuna että verkossa, ja osa artikkeleista ilmestyy verkossa myös suomeksi.

Toukokuussa 2017 järjestettiin Turussa kansalaisten osallisuutta kulttuuriperintöön liittyvässä päätöksenteossa käsitellyt Sharing Heritage – Citizens Participating in Decision Making ‑seminaari osana eurooppalaisen kulttuuriperinnön European Heritage Congress ‑tapahtumaa. Tämä kirja perustuu seminaarissa pidettyihin esitelmiin: kaikkia puhujia pyydettiin myös kirjoittamaan artikkeli esitelmänsä teemasta. Kirja on kuitenkin itsenäinen teos, jonka rakenne on erilainen kuin seminaarin.

Seminaarissa keskityttiin innostaviin hankkeisiin, joissa kansalaiset ovat onnistuneesti vaikuttaneet kulttuuriperintöään koskevaan päätöksentekoprosessiin. Myös itse seminaarin järjestämisessä osallistavuus ja demokraattisuus olivat tärkeä periaate. Seminaaria edeltävänä vuonna Europa Nostra Finland (EuNoF) pyysi Europa Nostran jäseniä eri puolilta Eurooppaa lähettämään teemaa käsitteleviä esitelmäehdotuksia. EuNoF sai kymmenen erinomaista ehdotusta, joiden lähettäjät saivat mahdollisuuden esiintyä seminaarissa.

Seminaarin suunnittelun edetessä aihepiirin ulottuvuudet selkenivät. Aihe nosti esiin tärkeitä ihmisoikeuksiin ja lainsäädäntöön liittyviä kysymyksiä. Osallistumisen saattoi jakaa karkeasti kahteen tyyppiin: ns. alhaalta ylös ohjautuvaan ”bottom up” ‑osallistumiseen, jossa aloite tulee kansalaisilta itseltään; toinen on jonkin hallinnollisen elimen käynnistämää ja tukemaa osallistamista.

Kahtiajako alhaalta ylös ohjautuvaan osallistumiseen ja ylhäältä alas ohjautuvaan osallistamiseen on kuitenkin yksinkertaistus, jossa ei oteta huomioon kaikkia tarkasteltaviin prosesseihin liittyviä vivahteita. Tosiasiassa tärkeintä on merkityksellinen vuorovaikutus eri tasojen hallinnon ja kansalaisyhteiskunnan toimijoiden välillä. Kulttuuriperinnön hyvä hoitaminen ja järkevä kaupunkisuunnittelu edellyttävät, että vastuuhenkilöt kuulevat kansalaisia aktiivisesti, ottavat kuulemansa vakavasti ja toimivat aidosti yhteistyössä heidän kanssaan, välttäen hierarkkista lähestymistapaa. Parhaassa tapauksessa kuulemisen tulisi tapahtua jo ennen suunnitteluprosessia tai ennen kuin tarvetta minkäänlaisen suunnitteluprosessin käynnistämiselle edes on havaittu. Yksi merkittävä tällainen toimintatapa on kulttuurisuunnittelu sekä kulttuurikartoitus tai paikkakartoitus, tietyn paikan kulttuuristen voimavarojen kartoittamiseen tähtäävä prosessi. Lia Ghilardi, Kirsti Kovanen, Maarit Kahila, Marketta Kyttä ja Pilvi Nummi esittelevät artikkeleissaan tehokkaita välineitä kulttuurisuunnitteluun ja kartoituksen tekemiseen.

Kuten kirjasta käy ilmi, osallistava kulttuuriperinnön hallinta vaatii aktiivisia toimia sekä hallinnolta että kansalaisyhteiskunnalta. Hallinto voi olla aktiivinen järjestämällä kansalaisille osallistumismahdollisuuksia ja tukemalla kansalaisyhteiskunnasta nousevia aloitteita. Kansalaisyhteiskunnan ja yksittäisten ihmisten taas tulisi olla proaktiivisia, luovia ja hyvin järjestäytyneitä voidakseen toimia tehokkaasti. Monet tämän teoksen alhaalta ylös ohjautuvia menestystarinoita kuvaavista artikkeleista ovat samalla sellaisten hyvin vahvojen ja merkityksellisten organisaatioiden syntytarinoita, joissa yksilöllä on mahdollisuus toimia riittävän itsenäisesti säilyttääkseen innostuksensa ja nauttiakseen vapaaehtoistyöstä toisten kanssa. Erik Schultz ja Christian Sannemann kirjoittavat kokemuksistaan hyvän organisaation rakentamisesta ja yhteistyön kehittämisestä viranomaisten ja valtaapitävien kanssa.

Kulttuuriperintöä hallinnoivien tahojen ja kansalaisten tulisi yhdistää voimansa kulttuuriperinnön tukemisessa, jotta molempien osapuolien usein niukat resurssit saataisiin kaikkia hyödyttävään käyttöön. Kielteisen leimaantumisen välttämiseksi osapuolien tulisi olla ennemmin proaktiivisia kuin reaktiivisia. Organisaatio, joka jatkuvasti sanoo kehitysprojekteille ”ei”, alkaa vähitellen väistämättä vaikuttaa kovin negatiiviselta. Paras tapa säilyttää kulttuuriperintöä ei ole reagoida vain tuhon uhatessa, vaan osoittaa ihmisille heidän omistamansa aarteet, niin ettei kenenkään päähän – toivottavasti – pälkähtäisi tuhota sellaisia ylpeyden lähteitä ja myönteisen identiteetin rakentamisen aineksia. Tässä hallinto voi liittoutua menestyksekkäästi kansalaisten kanssa. Esimerkiksi Euroopan kulttuuriympäristöpäivät ovat erinomainen väline kulttuuriperintökohteiden esittelyyn kansalaisille. Ihmiset tarvitsevat usein opastusta nähdäkseen ne moninaiset arvot, joita kulttuuriperintöön liittyy. Kulttuuriperintö ei tarkoita pelkästään kirjoissa, näyttelyissä ja dokumenteissa valokeilaan nostettuja asioita. Monet tärkeät kulttuuriperintökohteet jäävät tunnistamatta, kunnes joku kiinnittää niihin huomiota ja saa muutkin huomaamaan niiden arvon. Tästä on runsaasti esimerkkejä eri puolilta maailmaa. Suomessa tällaisia ovat esimerkiksi Unescon maailmanperintökohde Vanha Rauma ja Tampereen teollinen kulttuuriperintö, jotka olivat aikanaan heitteillä ja uhanalaisina mutta nykyään arvostettuja ja tunnettuja kulttuurimatkailukohteita.

Toisaalta, kuten Mylène Bidault’n, Lia Ghilardin, Maunu Häyrysen, Kirsti Kovasen ja Tuija-Liisa Soinisen artikkelit osoittavat, asiantuntijoille ei voi antaa yksinoikeutta päättää, mikä kulttuuriperintö on arvokasta ja miten kulttuuriperinnön arvoa tulisi mitata. Usein asiantuntijatkaan eivät osaa nähdä rakentamisen tyylivirtauksia pidemmälle ja heidän on vaikea antaa arvoa heitä edeltäneen sukupolven rakentamalle kulttuuriperinnölle. On vaikea ymmärtää, miksi aiemmat sukupolvet eivät ole tunnistaneet joidenkin hävitettyjen kulttuuriperintökohteiden arvoa ajoissa, mutta samanlaista hävitystyötä tapahtuu ympärillämme nykyäänkin. Katsomme yksinkertaisesti liian läheltä nähdäksemme aikalaistemme virheitä.

Kouluilla on erityisen tärkeä rooli, kun lapsia ja nuoria autetaan ymmärtämään ympäristönsä kulttuuriperintökohteiden arvo. Paikallinen kulttuuriperintöopetus vahvistaa suhdetta omaan lähiympäristöön ja kenties myös lisää ylpeyttä kotiseudusta ja halua hoitaa ympäristöään. Koska kulttuuriperinnöllä on voimakas yhteys ihmisen identiteettiin, se on keskeinen osa elämäämme. Jokaisella tulisi olla oikeus olla ylpeä juuristaan ja pitää niitä aivan yhtä tärkeänä kuin kaikkien muidenkin juuret. Kuten Višnja Kisic kirjan viimeisessä artikkelissa huomauttaa, on kuitenkin tärkeää ottaa huomioon, että on olemassa myös ”huonoa” kulttuuriperintöä: sellaista, jossa joitakin halvennetaan ja toisia epäoikeudenmukaisesti ylennetään.

Turussa järjestettiin vuonna 2017 kulttuuriperinnön suurtapahtuma European Heritage Congress osana Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlintaa. Suomen juhlavuoden yleisteema ”yhdessä” oli yksi syy, jonka vuoksi Turun kongressi jatkoi vuoden 2016 Madridin kongressin osallistumisteemaa. Kansalaisosallistuminen on ollut Europa Nostralle keskeinen teema jo hyvän aikaa. Europa Nostra on Euroopan johtava kulttuuriperintöjärjestö, ja sen toiminnassa on mukana suoraan tai epäsuorasti noin viisi miljoonaa ihmistä. Teema on linjassa Euroopan unionin neuvoston vuoden 2012 kulttuurihallintoa koskevien päätelmien kanssa. Niissä neuvosto korosti, että on tärkeää tehdä kulttuurihallinnosta avoimempaa, osallistavampaa, tehokkaampaa ja yhtenäisempää, ja kehotti jäsenvaltioita edistämään osallistavaa lähestymistapaa kulttuuriin liittyvässä päätöksenteossa. Euroopan unioni on Europa Nostran ja European Heritage Congressin pitkäaikainen kumppani ja rahoittaja Luova Eurooppa ‑ohjelman kautta. Kansalaisosallistuminen korostuu myös Europa Nostran ja Euroopan komission järjestämässä European Heritage Awards ‑palkinto-ohjelmassa.

Turun seminaarin esimerkkitapaukset olivat pitkälti Pohjois-Euroopasta, kun taas Madridissa painopiste oli Espanjassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Turussa keskityttiin myös selvemmin kansalaisten vaikutusmahdollisuuksiin. Kansalaisilla on enemmän valtaa kuin he tiedostavatkaan. Seminaarin ja tämän kirjan tavoite on auttaa ruohonjuuritasolla ihmisiä ottamaan tämä valta käsiinsä ja järjestäytymään tehokkaasti – ja välttämään mahdollisuuksien mukaan konfliktien kivikkoisille poluille eksymistä.

Kulttuuriperinnön säilyttäminen parhaalla mahdollisella tavalla on loppujen lopuksi kaikkien yhteisen edun mukaista, kuten voimme lukea hiljattain ilmestyneestä raportista Kulttuuriperintö on tärkeä Euroopalle (Cultural Heritage Counts for Europe). Tätä näkemystä tukevat myös Euroopan neuvoston vuoden 2017 joulukuun 14. päivän päätelmät, joissa neuvosto kehottaa jäsenvaltioita, neuvostoa ja komissiota hyödyntämään ”kulttuuriperinnön eurooppalaisen teemavuoden tarjoamaa tilaisuutta lisätäkseen tietoisuutta kulttuurin ja kulttuuriperinnön sosiaalisesta ja taloudellisesta merkityksestä”. Kuten tämä julkaisu osoittaa, kansalaisyhteiskunnan panos tässä prosessissa on korvaamattoman tärkeä.

Lopuksi muutama kiitoksen sana.

Seminaarin suunnitteluun ja järjestämiseen osallistui kymmeniä ihmisiä ja organisaatioita. Ilman heidän panostaan seminaari tai tämä julkaisu eivät olisi olleet mahdollisia toteuttaa. Kiitos siis Sneška Quaedvlieg-Mihailovicille ja Barbara Zanderille Europa Nostran kansainvälisessä sihteeristössä. Erityiskiitos kuuluu myös Suomen seminaarin suunnittelutyöryhmän jäsenille Katriina Siivoselle, Maunu Häyryselle, Sirkku Pihlmanille, Rauno Lahtiselle ja Pauliina Latvala-Harvilahdelle sekä EuNoFin edustajille Markus Bernoullille, Benito Casagrandelle, Johan Grotenfeltille ja Heini Korpelaiselle. Lisäksi kiitos Turun yliopistolle avusta ja tapahtumapaikan järjestämisestä.

Kirjaa ja julkaisuseminaaria ovat rahoittaneet suoraan ympäristöministeriö, opetus- ja kulttuuriministeriö, Turun yliopistosäätiö, Åbo Akademin säätiö, Åbo Akademi sekä Jenny ja Antti Wihurin rahasto. Lisäksi niitä ovat rahoittaneet epäsuorasti muut (kirjan takakannessa luetellut) yhteistyökumppanit, jotka mahdollistivat European Heritage Congress ‑tapahtuman järjestämisen Turussa vuonna 2017.

 


< Palaa