Lia Ghilardi
lia.ghilardi@noema.org.uk

www.noema.org.uk

 

Kaupunki ei kuitenkaan kerro menneisyyttään, vaan menneisyys on piirtynyt siihen kuin kämmenen viivat, kirjoitettu sen kadunkulmiin, ikkunoiden ristikoihin, portaiden kaiteisiin, ukkosenjohdattimien piikkeihin ja lipputankoihin, joiden jokaista osaa puolestaan koristavat naarmut, kolot ja käpristynyt maali. (Italo Calvino, Näkymättömät kaupungit)

 

Kaupungit ovat ajan tuotoksia, ja kaupungin asukkaat puolestaan antavat ajalle muodon. Kaupunkihistorioitsija Lewis Mumford (1940) ja italialainen kirjailija Italo Calvino (1974) kuvaavat kaupunkia usein henkilökohtaisempien taidemuotojen varastoksi, paikaksi jossa ajattelu ottaa muodon ja jossa urbaanit muodot ohjaavat ajattelua.

Kuitenkin nyt, kun julkista kulttuurista ja menneisyydestä käytävää keskustelua muokkaavat globalisaatio sekä identiteetin ja johonkin kuulumisen liikkuvuus ja vaihtelu, kannattaa tarkastella juuri tätä jatkuvaa “kulttuurista” tilan muodostamista ja uudelleenmuodostamista. Erityisesti nykyisessä kaupunkimielikuvassamme rajattuun kaupunkialueeseen (urbs) näyttää kohdistuvan yhä suurempi paine ottaa vastaan erilaisia liikkeessä olevia kansan (polis) ryhmiä. Sen seurauksena käsityksemme lähiympäristön parantamisesta ja siihen liittyvät kulttuurin ja kulttuuriperinnön säilyttämisen linjaukset koskevat useimmiten tilan tarjoamista monimuotoisuudelle sen sijaan, että pyrittäisiin yhtenäisyyteen, kuten ennen ehkä tehtiin.

Onko tämä kuitenkaan uusi ilmiö? Jo 1960-luvun alkupuolella merkittävä kaupunkiteoreetikko Jane Jacobs havainnoi näin:

“Puhelinluetteloiden keltaisilla sivuilla näkyy tärkein yksittäinen tosiasia kaupungeista: se valtava määrä osasia, joista kaupunki muodostuu, ja noiden osasten valtava monimuotoisuus. Monimuotoisuus on luontaista suurille kaupungeille.”[1]

Perinteistä käsitystämme urbaanista tilasta yhtenä kiinteänä ja fyysisten ulottuvuuksien rajaamana kokonaisuutena kyseenalaistavat kriittisesti myös ranskalaisen sosiologin Henri Lefebvren teokset ja hänen käsitteensä “tilan tuottaminen”:

“Tila on sosiaalisten suhteiden läpäisemä; sosiaaliset suhteet eivät pelkästään kannattele sitä, vaan se myös tuottaa sosiaalisia suhteita ja on niiden tuote.”

Tähän Lefebvre lisää, että jokainen yhteiskunta historiassa on muokannut omanlaisensa sosiaalisen tilan, joka täyttää sen taloudellisen tuotannon ja yhteiskunnallisen uusintamisen yhteen nivoutuvat vaatimukset.

Tällainen syvän “kulttuurinen” tilan luonne osuu suoraan tämänhetkisten pohdintojemme ytimeen parhaista hallintotavoista oikeudenmukaisten osallistamisen ja osallisuuden prosessien mahdollistamiseksi nykyaikaisissa kaupungeissa, jotka muistuttavat yhä enemmän erilaisten eettisten näkemysten, elämäntapojen, yhteyksien ja identiteettien palapelejä.

Lisäksi siinä missä globalisaatio on ollut jossain määrin aina olemassa mannerten, kulttuurien ja sosiaalisten ryhmien välisenä kanssakäymisenä, digitaalisen vallankumouksen uusi tilasta riippumaton logiikka haittaa yksittäisen valtion yrityksiä hallita tai säädellä lainsäädännön keinoin mitään yksittäistä kulttuurista identiteettiä aiemmin käytössä olleiden toimintatapojen avulla.

Totuus on, että nykyään yhä useammat samastuvat “paikalliseen”, siihen paikkaan jossa asuvat (sanan heideggerilaisessa merkityksessä, jolla tarkoitetaan sitä paikkaa, johon he kansalaisina kuuluvat), eivätkä niinkään kansakuntaansa tai valtioonsa. Tämän seurauksena kulttuurinen identiteetti kytkeytyy voimakkaasti ihmisen osallisuuden tunteeseen, hänen ymmärrykseensä ja käsitykseensä omasta paikastaan alun alkaen.

Kuitenkin viimeisten 20 vuoden aikana erityisesti länsimaissa on nähty, miten kaupunki toisensa perään ryhtyy uudistamaan itseään sellaisten kulttuurialoitteiden ja luovien kaupunkistrategioiden kautta, jotka paradoksaalisesti usein päätyvät sivuuttamaan muutoskohteena olevien paikkojen kulttuurisen hienorakenteen. Tällöin historiaa ja yleisemmin menneisyyttä käytetään tarkoituksellisesti sellaisten valmiiden mallien pohjalta luotujen, yhdistävien identiteettikertomusten tuottamiseen, joiden kohderyhmä ovat lähinnä uusia kulttuurikokemuksia janoavat globaalit eliitit.

Esimerkkejä tällaisista tuloksista löytyy lähinnä ensimmäisen aallon kulttuurivetoisista uudistusohjelmista, joita pantiin toimeen 1990-luvun alussa Bilbaon, Dublinin, Rotterdamin ja Glasgow’n kaltaisissa kaupungeissa. Näissä ohjelmissa arvovaltaiset kulttuuriprojektit toimivat uudelleensyntymisen symboleina kaupungeille, jotka olivat menettäneet vanhat elinkeinonsa ja joiden täytyi muokata imagoaan uudelleen parantaakseen kilpailukykyään.

 

Italian Mantuassa vuosittainen kirjallisuusfestivaali toimi alkuunpanijana kokonaisvaltaiselle uudelleenarvioinnille, jossa selvitettiin, miten paikallista kulttuuriperintöä –sekä historiallisia rakennuksia että paikallisia kansalaiskeskustelun ja vieraanvaraisuuden perinteitä – voitaisiin hyödyntää jotain uuttta ja innovatiivista luoviin tarkoituksiin. Valokuva: Festival letteratura

Kulttuurivetoisen uudistustyön haasteet

Näistä kysymyksistä lähes kaksi vuosikymmentä sitten kirjoittaneet kaupunkitutkimuksen asiantuntijat[2]varoittivat vanhoja kaupunginosia uhkaavasta gentrifikaatiosta, mikäli urbaanien kulttuuristen arvojen annettaisiin kehittyä siihen pisteeseen, jossa elämäntyylistä tulee kaupungissa tärkeämpää kuin kansalaisten osallisuudesta. He viittasivat paikkoihin, joissa kiiltävät ostoskeskukset, massakulttuurin kulutuspaikat ja yöelämän viihdeareenat korvasivat vähitellen perinteisiä gallerioita, museoita ja kunnallisia hallintorakennuksia, jotka saivat siis väistyä kaupunkikokemusten “teemallistamisen” alta.

Tämän tyyppisen paikallisen kehitystyön alueelliset ja sosiaaliset seuraukset näkyvät edelleen elämän pakenemisena Lontoon kaltaisten pääkaupunkien keskustoista, missä asuntojen hintoja nostavat säätelemättömät kiinteistömarkkinat ovat pakottaneet taiteilijat ja luovilla aloilla työskentelevät siirtymään muualle. Julkisen rahoituksen leikkausten vuoksi myös Lontoon tärkeät kulttuurilaitokset joutuvat toimimaan kilpailuilla markkinoilla ja houkuttelemaan kävijöitä järjestämällä riskejä ja kokeilullisuutta kaihtavia, massoja houkuttelevia kulttuuritapahtumia. Malmön kaltaisissa ns. toisen tason kaupungeissa (second-tier cities) vanhojen työväenluokkaisten alueiden jääminen isojen kulttuurivetoisten uudistusaloitteiden jalkoihin on voimistanut paikallisen yhteisön maahanmuuttajajäsenten segregaatiota ja kulttuurista eristyneisyyttä. Pähkinänkuoressa, mitä enemmän tämänkaltaisia muissa kaupungeissa toteutettuja uudistuksia tutkii, sitä enemmän kohtaa esimerkkejä ei-toivotuista seurauksista.

Kuten kaupunkitutkija Leonie Sandercock esittää, kaupunkien kulttuurit kasvavat arkisista sosiaalisen kanssakäymisen tavoista ja ne eroavat toisistaan lukuisilla eri tavoilla, joita jatkuvasti sekä noudatetaan että määritellään uudelleen (2004). Siinä missä vanhat uudistusmallit usein pyrkivät markkinalähtöiseen lähestymistapaan – jossa kulttuurihyödykkeiden kulutus, tyyliltään yhtenäiset julkiset tilat jaikoniset rakennukset olivat avainasemassa – arvostetaan nykyään yhä enemmän sellaisia paikkoja, jotka tarjoavat ihmisille mahdollisuuden liittää henkilökohtaiset tarinansa osaksi kollektiivista narratiivia, jolloin he voivat tuntea olonsa kotoisaksi missä tahansa.

Hyvä paikka elää on sellainen, jossa arvostetaan kulttuurin monimuotoisuutta ja paikallista omaleimaisuutta, paikallisyhteisöjen aktiivinen mukanaolo tukee voimavarojen mahdollisimman suurta hyödyntämistä yhteiseksi hyväksi, ja erimielisyydet osataan selvittää.

Yrittäessään aiemmin tehdä kulttuurista (isolla K:lla) merkittävämpää paikallisen talouden ja yhteisön arvojen kannalta päättäjät ja kunnalliset johtajat ovat saattaneet jättää huomiotta kohteena olevan paikan ainutlaatuisen kulttuurin – siinä merkityksessä kuin kulttuuri ymmärretään antropologiassa, eli sisältäen tapojen, muistojen, historioiden, rutiinien, taitojen, kekseliäisyyden ja hallintokehysten paikallisen tekstuurin. Nykypäivänä tällaisten ainutlaatuisten elävien ekosysteemien (joita jokaisessa kaupungissa on runsaasti) strateginen mobilisointi voi hyvinkin olla se tapa, jolla luodaan kestäviä, eheitä ja luovia kaupunkeja.

Kaupungin ja kulttuurin dna-kartoitus

2000-luvun kaupunkeja varten tarvitaan siis kaupunkikehittämisen ja kulttuurisuunnittelun tehtävien uudelleentulkintaa. Etusijalle on asetettava ihmiset ja heidän suhteensa paikkaan. Väitän, että kaupungit pitää nähdä “suhdejärjestelminä”, joilla jokaisella on oma ainutlaatuinen, jatkuvasti muuttuva sosiaalisen, kulttuurisen, alueellisen ja taloudellisen dynamiikkansa.

Kysymys kuuluukin: Miten tällainen uusi visio tuodaan käytäntöön? Käytän omassa työssäni uutta, “kulttuuriseksi suunnitteluksi” nimeämääni kulttuurikeskeisen paikallisen kehittämisen lähestymistapaa. Siihen kuuluu ennen kaikkea osallistavien työkalujen käyttö, kuten kaupungin ja kulttuurin dna-kartoitus, jossa paikkaan tutustutaan tarkastellen sen erilaisia kulttuurisia piirteitä ennen uudistussuunnitelmien tekemistä. Tällaiset kartoituskokeilut voivat tarjota tapoja tuoda näkökulmia ja merkityksiä julkiseen keskusteluun hierarkioita välttäen. Tuloksena voi hyvinkin olla yhteisymmärrys siitä, mitä ja miksi kyseisessä paikassa tulisi muuttaa –ja viime kädessä vallan ja legitimiteetin palauttaminen kaupungin eri eturyhmille. Kokemukseni mukaan kulttuurikartoituskokeilut – jotkatuovat paikallisten kulttuuri-identiteettien yksilölliset äänet kuuluviin ja yhdistävät ne strategiseen päätöksentekoon –voivat toimia tosielämän laboratorioina, joissa voidaan pilotoida uusia, kaupungin tai kaupunginosan tasolle soveltuvia, mukautuvia suunnittelukehyksiä.

Tässä esitettyjen kaltaiset osallistavat työkalut voivat tuoda myös tuoretta sisältöä paikallisiin kulttuuri- ja matkailustrategioihin ja sitä kautta mahdollisesti luoda pohjaa uusille taloudellisille toiminnoille. Kartoitusprosessin alkuun nimittäin varataan aikaa työlle, jossa suunnitellaan luovia, kohdealueen mukaan räätälöityjä tapoja löytää uudelleen alueella jo olemassa olevat voimavarat (sekä aineelliset että inhimilliset) ja tutkia uusia lähestymistapoja ja mahdollisuuksia käyttää näitä voimavaroja paremmin pitkän aikavälin yhteisen edun saavuttamiseksi.

Alla on esitelty lyhyesti kartoituksessa käytettäviä työkaluja, joita voidaan hyödyntää missä tahansa kartoituskokeilussa. Välineiden valinta riippuu tietystä pitkälti kartoituksen ohjaajasta ja sen tavoitteista, laajuudesta ja mittakaavasta.

Näitä kulttuurikartoituksen ja ‑suunnittelun käsitteitä käytetään laajasti Australiassa ja Pohjois-Amerikassa[3], ja viimeisten parin vuosikymmenen aikana niitä on otettu kaupunkikehittämisen käyttöön myös Euroopassa[4].

VÄLINEET (vasemmalta oikealle)

Aineistotutkimus
  • Olemassa olevat toimintaperiaatteet, suunnitelmat, strategiat ja aloitteet (aihealueina esim. suunnittelu, uudistus, kulttuuriperintö, luovat alat, kulttuuri, kaupungin markkinointi, brändäys, klusterien luominen)
  • Perustiedot kohdealueen taloudesta, ihmisistä ja hallinnosta.
Omaleimaisuuden kartoitus
  • Sisäiset ja ulkoiset käsitykset
  • Medianäkyvyys/uutiset
  • Matkailuprofiili ja matkailijoiden havainnot
  • Asukkaiden ajatuskartat
  • Paikan henkeä kuvaavat kartat
  • Kartat kaupungin luomista tuntemuksista
  • Paikkakertomuskartat
Miellekartoitus
  • Uusien toimintavaihtoehtojen kehittäminen
  • Kulttuurin ja luovien alojen kohdennetut tukitoimet
  • Tapaustutkimuksista ja/tai toisten kaupunkien aloitteista opitun soveltaminen
  • Räätälöityjen luovien hallintomekanismien käyttöön ottamisen tukeminen
Yhteisön identiteetin kartoitus
  • Eri toimialojen ja talouden tämänhetkinen dynamiikka
  • Yhteisön jäsenten erilaiset taidot
  • Sosiaalisen elämän mallit
  • Yhteisöjen väliset yhteydet
  • Kulttuurisen monimuotoisuuden ja elämäntapojen erilaiset tasot
  • Tiedon ja oppimisen infrastruktuuri
Laadullinen kulttuuristen ja luovien resurssien kartoitus
  • Luovien alojen arvoketjuanalyysi
  • Klustereiden ja luovien keskittymien kartoitus
  • Kulttuurisen ja vapaa-ajan infrastruktuurin arviointi
  • Kulttuurin elinvoimaisuuden ja monimuotisuuden arviointi
  • Kulttuurin kulutuksen ja osallisuuden arviointi

Esimerkkeinä Mantua, Zlin ja Helsingborg

Pitkän kulttuurikartoituksen ja ‑suunnittelun konsultin urani aikana olen työskennellyt useissa kaupungeissa eri puolilla Eurooppaa ja muualla maailmassa. Esimerkkiprojektina esittelen Mantuan kaupungin Italiassa, joka on vuosittaisen kirjallisuusfestivaalin perustamisen avulla onnistunut muuttumaan yhden päivän massaturismikohteesta menestyväksi “festivaalikaupungiksi”. Tämä nyt jo kaksi vuosikymmentä toiminut festivaali oli alullepanijana kokonaisvaltaiselle uudelleenarvioinnille, jossa selvitettiin, miten paikallista kulttuuriperintöä –sekä historiallisia rakennuksia että paikallisia kansalaiskeskustelun ja vieraanvaraisuuden perinteitä – voitaisiin hyödyntää jotain uutta ja innovatiivista luoviin tarkoituksiin(nimittäin kirjallisuuteen, kustannustoimintaan ja luovaan kirjoittamiseen).

Myös Zlinin kaupunki Tšekissä on kattavan kulttuurikartoituksen jälkeen onnistunut aktiivisesti funktionaalisen arkkitehtuurin ja muotoilun kulttuuriperintöään hyödyntämällä merkittävästi muuttamaan imagoaan ja identiteettiään. Eri sidosryhmät, kuten yliopisto, kauppakamari sekä muotoilun ja digitaalisen teknologian alalla toimivat luovat yritykset ovat kehittäneet luovan aluestrategian. Sen ansiosta seudun luovien kykyjen vaaliminen, tukeminen ja säilyttäminen on noussut aivan uudella tavalla keskiöön samalla kun kaupungin imago on kohentunut, kun tarpeettomia funktionalismia edustavia teollisuusrakennuksia on proaktiivisesti siirretty kulttuurin, koulutuksen ja kansalaistoiminnan käyttöön.

Kolmas esimerkki toimeksiannosta, jossa työryhmäni käytti kulttuurikartoitusta menestyksekkäästi kaupungin uudistamisessa, on ruotsalainen Helsingborg. Vuonna 2009 kaupunki julisti suunnittelukilpailun laajan alueen uudistamisesta. Alue sisältää Helsingborgin sataman eteläpuolen ja kaksi sitä ympäröivää, kulttuurisesti kirjavaa kaupunginosaa (alueen nimi on H+). Tässä tapauksessa esitimme (elettävän kaupungin ryhmäksi nimetyn) työryhmän perustamista, johon otettiin mukaan paikallisen yhteisön edustajien lisäksi keskeisten sidosryhmien edustajia kaupungin eri hallinnonaloilta, kuten suunnittelusta, koulutuksesta, liikennesuunnittelusta, sosiaalihuollosta ja asuntotuotannosta. Ryhmä kokoontui säännöllisesti yli vuoden ajan, valvoi kartoitusprosessia, piti aivoriihiä jokaisessa vaiheessa ja teki vapaaseen käyttöön antamiemme kartoituskokeiluidemme tulosten pohjalta 10 vuoden toimintasuunnitelman H+:n uudistamisesta.

Kaikissa näissä tapauksissa kartoitusmenetelmä ja “kulttuurisen suunnittelun” näkökulma mahdollistivat keskittymisen siihen, mitä kussakin paikassa oli jo meneillään pinnan alla. Kannustamalla ihmisiä käyttämään mielikuvitustaan ja mahdollistamalla eri osastojen, alojen, ammattikuntien ja yhteisöjen välisen keskustelun kylvimme siemenet, joista kasvoi tasapainoisempi lähestymistapa lähiympäristön parantamiseen (placemaking). Lisäksi ehdotimme, että kaupungit aluksi keskittyisivät huolehtimaan ennen kaikkea kasvunsa laadusta ja asukkaiden potentiaalista; tällä pyrimme epäsuorasti puuttumaan joissakin kaupunkien paikallisyhteisöjen ryhmissä ilmenevään välinpitämättömyyteen ja vieraantumiseen.

Yhteenvetona voidaan todeta näiden esimerkkien osoittavan, että jos haluamme onnistua inhimillisempien lähiympäristöjen luomisessa, tarvitsemme ensinnäkin vahvaa paikallista johtajuutta ja sen tukena hallintotapaa, joka on vahvasti yhteydessä yhteisön tarpeisiin ja tavoitteisiin (kyseisen paikan kulttuuriin), toiseksi kattavan kokonaisnäkemyksen paikan toiminnasta ja kolmanneksi kasvavan perspektiivin, jossa paikallisen kehityksen eri alojen erilaisista aloitteista luodaan vaiheittain kokeiluja niin, että jatkuvasti opitaan aiemmasta.

Lisää aiheesta

Baeker, G., Rediscovering the Wealth of Places: A Municipal Cultural Planning Handbook for Canadian Communities. St Thomas, Ontario: Municipal World, 2010.

Bianchini, F. and M. Parkinson (eds), Cultural Policy and Urban Regeneration: The West European Experience, Manchester: Manchester University Press, 1993.

Duxbury, N., W. F. Garrett- Petts and D. MacLennan (eds.), Cultural Mapping as Cultural Inquiry, London: Routledge, 2015. Ghilardi, L., ‘Cultural Planning and Cultural Diversity’ in T. Bennett (ed.), Differing Diversities: Cultural Policy and Cultural Diversity, Strasbourg: Council of Europe Publishing, 2001.

Ghilardi, L., ‘True to Place: Embedding Cultural Distinctiveness in Place Making in European Cities’, Municipal World, Vol. 21, No. 2 (2011), p. 21. Ghilardi, L., ‘This Is Our City: Place-Making Through Cultural Planning’, in T. Davies and K. Verwilt (eds), Metropolis 2012- 2015: Festival and Laboratory for Art Performance in Urban Space, Københavns Internationale Teater, 2016.

Grogan, D. and C. Mercer, with D. Engwicht, The Cultural Planning Handbook: An Essential Australian Guide, St Leonards, Australia: Allen & Unwin, 1995. Hume, G., Cultural Planning for Creative Communities. St Thomas, Ontario: Municipal World, 2009.

Jacobs, J., The Death and Life of Great American Cities, Harmondsworth: Pelican, 1965. Lefebvre, H., The Production of Space. Oxford: Blackwell, 1991. Lundberg, K., and Hjorth C., ‘A Cultural Planning Guide’ in Hanbok I Cultural Planning, The Swedish Association of Municipalities (SKL), 2011. Mumford, L., The Culture of Cities, London: Secker & Warburg, 1940.

Sandercock, L., Cosmopolis 2: Mongrel Cities of the 21st Century, New York: Continuum, 2004. Sennett, R., The Corrosion of Character: Personal Consequences of Work in the New Capitalism, New York: W. W. Norton, 1999.

Sharr, A., Heidegger for Architects, London: Routledge, 2007.

Young, G., and D. Stevenson (eds), The Ashgate Research Companion to Planning and Culture, London: Routledge, 2013.

Zukin, S., The Cultures of Cities, Oxford: Blackwell Publishers, 1995.

 

Viitteet

[1]1965, 155–63.
[2]Zukin, 1995 ja Sennett, 1999.
[3]Ks. esim. Grogan ja Mercer, 1995; Hume, 2009; Baeker, 2010.
[4]Ks. esim. Bianchini 1993; Ghilardi, 2001, 2011, 2016; Lundberg & Hjorth, 2011; Young ja Stevenson, 2013; Duxbury 2015.

 

Suomennos Katja Tiilikka ja Ville Hyvönen, Viestintätoimisto Kielikuvitus Oy