Marjatta Sihvonen: Luonnon monimuotoisuus, kulttuuriperintö ja tiedeviestintä: Miten levittää viestiä ainutkertaisista arvoista?

Marjatta Sihvonen
marjatta.sihvonen@oivaltava.net
oivaltava.net

 

”Kampanja tarvitsee kasvot, ihmisen kertomaan tarinan. ”

Uutistentäyteisessä nykymaailmassa tieteentekijöitä patistetaan usein kertomaan tutkimuksestaan, jotta heidän työllään olisi yhteiskunnallista vaikutusta. Tutkimuslaitosten viestintäkonsepteissa ja uutismedian rakenteissa nämä tavoitteet kuitenkin yksinkertaistetaan liian usein vetämällä viiva suoraan tutkimustuloksista uusiin teknologioihin ja niiden talouskasvua luoviin vaikutuksiin. Samalla yksittäisen uutisjutun elinkaari on lyhentynyt; nykyään se on usein vain joidenkin tuntien mittainen.

Siksi onkin syytä pohtia seuraavaa kysymystä: kuinka viestiä monimutkaisista käsitteistä ja arvoista – silloin kun ne eivät liity talouteen – ja miten näitä asioita voidaan pitää esillä? Esimerkkinä kerron lyhyesti uhanalaisen itäsuomenkarjan tarinan.

Kuten arkeologi Auli Bläuer on todennut, karjanhoidon alku on yksi Suomen historian tärkeimmistä käännekohdista. Pohjolan oloissa lehmät kykenivät sopeutumaan niukkaan ruokavalioon ja ankariin elinolosuhteisiin ja siten mahdollistivat ihmisen ympärivuotisen toimeentulon. Vuosituhansien aikana eri puolilla Suomea kehittyi kolme erilaista karjarotua. Nykyään niitä pidetään tärkeänä osana kulttuurihistoriaamme. Luonnon monimuotoisuuden näkökulmasta itäsuomenkarja on Pohjois-Euroopan arvokkain alkuperäisrotu.

Anni ja Rauli Jalosen itäsuomenkarja osallistuu maalaismaiseman vaalimiseen Liedossa. Valokuva: Marjatta Sihvonen

Alkuperäisrodut edustavat toisaalta myös jotakin vanhaa ja tehotonta. Sota, maatalouden rakennemuutos ja tuottoisampien kaupallisten karjojen suosio johtivat alkuperäisrotujen vähenemiseen. 1980-luvulle tultaessa itäsuomenkarjasta oli jäljellä enää 50 lehmää ja alle kymmenen sonnia. Sukupuutolta vältyttiin, kun professori Kalle Maijala perusti kansallisen geenivaraohjelman ja neuvotteli herrasmiessopimuksen, jonka osapuolia olivat hänen oman tutkimuslaitoksensa Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen MTT:n lisäksi maa- ja metsätalousministeriö sekä oikeusministeriö. Maijala oli edellä aikaansa korostaessaan uhanalaisten eläinten geenien arvoa. Elossa olevista lehmistä muodostettiin eläviä geenipankkeja, ja eläimiä hoidettiin sopimuksen mukaisesti vankiloiden maatiloilla eri puolilla maata.

Keväällä 2007 herrasmiessopimus päättyi äkillisesti. Taloudellisiin perusteisiin vedoten itäsuomenkarjan elävästä geenipankista vastuussa ollut vankila ajettiin alas muutamassa kuukaudessa. Karjan jatkohoidosta ei ollut tehty suunnitelmaa, joten vaarana oli eläinten, geenivarannon ja siten koko rodun menetys.

Seuraavien kuukausien aikana johdin MTT:n vt. viestintäjohtajana mediakampanjaa, jonka avulla tämä uhka selitettiin suurelle yleisölle. Kampanjan kasvoina toimi Maijalan seuraaja, vanhempi tutkija Juha Kantanen.

Kampanjan tarkoitus oli pysäyttää tapahtumakulku tuomalla sopimusrikkomus yleisön tietoisuuteen. Ensimmäisen lehdistötiedotteen hälyttävä otsikko – Arvokkain alkuperäiskarja teuraaksi? – sai runsaasti huolestunutta mutta myönteistä mediahuomiota, mikä auttoi ristiriitaista kampanjaa saavuttamaan kaikki tavoitteensa ja enemmänkin. Vankilan maatila ajettiin alas, mutta arvokkaat eläimet ja geenipankki siirrettiin koulutiloille. Lisäksi tapahtumasarja ja mediahuomio saivat aikaan uutta, alkuperäisrotuja hyödyntävää taloudellista toimintaa.

Mitä tästä kampanjasta voisi oppia tänä päivänä, mediaympäristössä, joka on lyhytjänteisempi ja hajanaisempi kuin vuonna 2007? Ensinnäkin tutkimuskeskuksen verkkoportaalissa saatavilla oleva suuri määrä yleistajuista ja tieteellistä tietoa oli tärkeä kampanjaa tukeva tekijä. Toimittajat pystyivät tarkistamaan väitteet ja varmistamaan, että ajamamme arvot ovat tieteellisesti perusteltuja eivätkä pelkästään yhden tutkijan mielipiteitä.

Toisekseen kampanjalle haettiin mahdollisimman laajaa julkisuutta. Vankilan tulevaisuus oli paikallinen asia, mutta kampanjassa korostettiin, että kysymys on kokonaisen geenivarannon ja karjarodun elämästä tai kuolemasta. Lehdistötiedote lähetettiin sadoille tiedotusvälineille ja toimittajille.

Kolmanneksi kampanjaan liittyi riskejä. Suomen kaltaisessa pienessä maassa osa tutkimusrahoituksesta tulee valtiollisilta tahoilta, joiden toiminnan kampanja kyseenalaisti. Monet tutkijat olisivat ymmärrettävästi halunneet välttää riskin, että joutuisivat itse poliittiseen soppaan. Kampanja tarvitsee kuitenkin kasvot, ihmisen kertomaan tarinan. Mediaan liittyvät riskit tulee toki ehdottomasti analysoida ja ottaa huomioon ennen toimintaa. Kaikkien riskien välttäminen johtaa kuitenkin usein siihen, ettei mitään myöskään saavuteta. Tässä käsitellyn kaltaisissa hätätapauksissa tiedeviestinnälle voi olla suureksi hyödyksi nopea ja räväkkä lähestymistapa, jollaista yleensä käyttävät kansalaistoimintaryhmät.

Lopuksi: mitä yksittäinen tieteentekijä voi tehdä? Suomenkarjan tapauksesta keskusteltiin mediassa yli puoli vuotta. Sen ansiosta yleisö pystyi hyvin ottamaan kampanjan omakseen. Ei siis kannata tyytyä vain yhteen lehdistötiedotteeseen ja lyhyeen uutisväläykseen. Sen sijaan kannattaa jatkaa tutkimuksen tunnetuksi tekemistä, varmistaa, että se on helposti median löydettävissä ja lisätä linkkilistoja omille verkkosivuilleen. Kaikki tämä vie aikaa. Teemme kuitenkin työtämme pitkän aikavälin tavoitteiden eteen: jakaaksemme tietoa ja suojellaksemme ainutkertaista kulttuuriperintöä.

Suomennos Katja Tiilikka ja Ville Hyvönen, Viestintätoimisto Kielikuvitus Oy