Mylène Bidault

m.bidault@droitsculturels.org
droitsculturels.org

 

Viime vuosina oikeus kulttuuriperinnön saatavuuteen ja siitä nauttimiseen on noussut esiin kansainvälisen ihmisoikeuslainsäädännön kontekstissa. Se ymmärretään jokaisen – niin yksilön kuin yhteisönkin – oikeudeksi kulttuuriperintöön, joka sisältää eri kulttuurien ilmenemismuodot ja voimavarat niin nykyisien kuin tulevienkin sukulpolvien osalta. Tämä lähestymistapa ei näe yksilöitä ja yhteisöjä pelkästään kultturiperinnön hyödyntäjinä, vaan myös toimijoina, jotka kykenevät osallistumaan kulttuuriperinnön määrittelemiseen, tulkitsemiseen ja kehittämiseen. Tehokas osallistuminen kulttuuriperintöä koskeviin päätöksentekoprosesseihin on tämän lähestymistavan keskeinen piirre.

Ihmisoikeusasiantuntijoiden, kulttuuriperinnön ammattilaisten ja muiden akateemisten osaamisalojen asiantuntijoiden yhteistyötä tarvitaan ihmisoikeuksiin ja kulttuuriperintöön liittyvien moninaisten ja monitahoisten kysymysten ratkaisemiseen. Ihmisoikeuslähtöinen lähestymistapa kulttuuriperintökysymyksiin vaatii useiden määritelmien uudelleen tarkastelemista ja totuttujen ajatus- ja toimintamallien muuttamista. Keskeinen tavoite on kulttuuriperinnön inhimillisen ulottuvuuden eli ihmisten ja kulttuuriperinnön välisten yhteyksien suojeleminen.  Kuten Yhdistyneiden kansakuntien kulttuuristen oikeuksien erityisraportoija Karima Bennoune toteaa, on erittäin tärkeää “ymmärtää kulttuuriperintö elävänä ja ihmisten kanssa elimellisessä suhteessa olevana asiana”.1Emme suojele kiviä siksi, että ne ovat kiviä, tai tarinoita siksi että ne ovat tarinoita, vaan siksi, minkälainen merkitys niillä on meille ja millainen rooli niillä on elämässämme.

Näkökulmanmuutoksia

Ihmisoikeuslähtöinen lähestymistapa vaatii kaikissa asiayhteyksissä näkökulman muuttamista tarpeisiin vastaamisesta toimintavalmiuksien, oikeuksien ja velvollisuuksien tunnistamiseen. Siihen kuuluu oikeudenhaltiojoiden ja vastuunkantajien määritteleminen. “Oikeuksien” kielellä ilmaistuna lähestymistapa korostaa “velvoitteiden” olemassaoloa. Ihmisoikeuslainsäädännössä näihän velvoitteisiin kuuluvat valtioiden ja niitä edustavien toimijoiden osalta velvoitteet:

  • kunnioittaa ihmisoikeuksia (velvoite olla estämättä suoraan ihmisoikeuksien toteutumista)
  • suojella niitä (velvoite varmistaa, etteivät kolmannet osapuolet kuten yksityissektorin yritykset tai muut ei-valtiolliset toimijat estä ihmisoikeuksien toteutumista)
  • toteuttaa niitä (velvoite toimia aktiivisesti ihmisoikeuksien toteutumisen varmistamiseksi)

Valtiot eivät kuitenkaan ole ainoita toimijoita, joita kansainvälisen oikeuden asettamat velvoitteet koskevat. Huomionarvoista on, että vakavista kulttuuriperintöön kohdistuvista loukkauksista seuraa henkilökohtainen rikosoikeudellinen vastuu2, kuten Kansainvälisen rikostuomioistuimen päätös vuoden 2016 asiassa syyttäjä vastaan Ahmad Al Faqi Al Mahdi osoittaa. Ahmad Al Faqi Al Mahdi todettiin syylliseksi ja tuomittiin yhdeksän vuoden vankeusrangaistukseen osallisena sotarikokseksi luettavaan tahalliseen historiallisten muistomerkkien ja/tai uskonnoliseen käyttöön tarkoitettujen rakennuksien tuhoamiseen. Tuhottujen muistomerkkien ja rakennuksien joukossa oli yhdeksän mausoleumia ja yksi moskeija Timbuktussa Malissa.3

Myös liikeyrityksillä on velvoite kunnioittaa toiminnassaan ihmisoikeuksia. Tämä tarkoittaa sitä, että niiden on noudatettava asianmukaista huolellisuutta, lievennettävä toimintansa kielteisiä vaikutuksia ihmisoikeusiin ja ryhdyttävä korjaaviin toimiin tai tarvittavaan yhteistyöhön vaikutuksien korjaamiseksi lakisääteisten menettelytapojen mukaisesti asiaankuuluvalla tavalla.4Tämän vuoksi kulttuuriperintöä uhkaaviin rakennus- tai kehitysprojekteihin osallistuvat yritykset voivat joutua vastaamaan toimistaan YK:n ihmisoikeusjärjestelmille, mikäli ne toteuttavat näitä projekteja ilman asiaankuuluvaa ympäristö- ja ihmisoikeusvaikutusten arviointia ja ilman projektien vaikutuspiirissä olevan väestön merkityksellistä kuulemista.5

Olennaista on, että ihmisoikeuslähtöinen lähestymistapa vaatii keskeisten periaatteiden, ennen kaikkea oikeudenhaltijoiden päätöksentekoon osallistumisen, kunnioittamista. Lisäksi ihmisoikeuksien yleinen, jakamaton ja toisistaan riippuvainen luonne vaatii, että kaikkien yksilöiden ja ryhmien ihmisoikeuksia pitää kunnioittaa ja suojella ilman syrjintää eikä mitään oikeutta voi käyttää perusteluna muiden ihmisoikeuksien polkemiselle. Esimerkiksi naisiin kohdistuvaa syrjintää ei voi oikeuttaa perinteeseen tai uskontoon vedoten.

Tällainen lähestymistapa voi tuoda kulttuuriperinnön ammattilaisten käyttöön runsaasti uusia työkaluja kulttuuriperinnön suojelemiseen, sillä se antaa heille mahdollisuuden muistuttaa viranomaistahoja niiden ihmisoikeusvelvotteista kulttuuriperintöön liittyvissä kysymyksissä. Tämä pätee niin valtiollisella kuin paikallisellakin tasolla, ja myös yksityisten toimijoiden tapauksessa.

Lähestymistapa vaatii kuitenkin niin merkittävää näkökulman muutosta, että se voi hyvinkin myös muokata kulttuuriperitöasiantuntijoiden ammatillisia toimintatapoja suhteessa niihin ihmisryhmiin, joilla on erityinen suhde toiminnan kohteena olevaan kulttuuriperintöön. Ihmisoikeusdiskurssi toisin sanoen toteaa, että kulttuuriperinnön ammattilaisilla ja muilla asiantuntijoilla on tärkeä tehtävä sen selittämisessä, mistä kulttuuriperinnössä on kyse, mitä sen merkitsee ja mitä sen historiaan kuuluu, mutta he eivät ole tässä tehtävässään yksin. Niillä ihmisillä, jotka ovat vuorovaikutuksessa kulttuuriperinnön kanssa vaihtelevilla ja toisinaan odottamattomillakin tavoilla tai joilla on erityisiä muistoja tietystä kohteesta tai tarinasta, on myös painava sanansa sanottavanaan asiasta. Yksi ryhmä ei voi eikä saa sulkea toisen näkemystä keskustelun ulkopuolelle.

Kulttuuriperintöön liittyvien ihmisoikeuskysymysten tunnistaminen

Koska ihmisoikeusnormeilla voidaan perusteella ihmisten tai ihmisryhmien kulttuuriperintöön liittyvien oikeuksien suojelua, on keskeisen tärkeää tunnistaa kulttuuriperintöön liittyvät ihmisoikeuskysymykset ja tarttua niihin.6Asiaan liittyviä säännöksiä löytyy mm. Ihmisoikeuksien yleismaailmallisesta julistuksesta ja monista muista kansainvälisesti sitovista sopimuksista, joita useimmat Euroopan valtiot ovat sitoutuneet noudattamaan. Näihin oikeuksiin kuuluu itsemäärämisoikeus, oikeus osallistua kulttuurielämään, vähemmistöryhmien edustajien kulttuuriset oikeudet, oikeus koulutukseen, mielipiteen- ja ilmaisunvapaus, uskonnonvapaus sekä oikeus osallistua yhteisistä asioista päättämiseen. Syytä on mainita myös alkuperäiskansojen oikeudet, jotka on määritelty YK:n Julistuksessa alkuperäiskansojen oikeuksista, eritoten oikeus säilyttää, hallita, suojella ja kehittää omaa kulttuuriperintöään. Yhdessä nämä säännöt muodostavat lainopillisen perustan oikeudelle saatavilla olevaan kulttuuriperintöön ja siitä nauttimiseen, jota ei sinällään mainita kansainvälisissä sopimuksissa, mutta jonka olemassaolon YK:n elimet ovat tunnustaneet (ks. alla).

Nämä säännöt ovat avainasemassa vastustettaessa kulttuuriperintöä vastaan kohdistuvia hyökkäyksiä, jotka kohdistuvat ihmisiin tai osoittavat täydellistä piittaamattomuutta näiden ihmisarvoa, elämänlaatua tai maailmankatsomusta kohtaan. Huolta ihmisoikeuksien uhattuna olemisesta voivat aiheuttaa myös kehityksen nimissä tehdyt tuhot, jotka ajavat määrättyä maailmankatsomusta ja pakottavat ihmiset omaksumaan tietynlaisen identiteetin ja elämäntavan.

Näiden ilmeisten ihmisoikeusloukkausten lisäksi on pidettävä mielessä myös ne monet tavat, joilla “kulttuuria” voidaan käyttää poliittisien tarkoitusperien ajamiseen. Tämä pätee niin taiteeseen, kulttuurimaisemaan ja symboliseen maisemaan kuin muistomerkkeihin ja monumentteihinkin. Valtaapitävien yhteisöiden kulttuurisia symboleita saatetaan glorifioida ja koulutussisältöjä tai kulttuuriperinnöstä saatavilla olevaa tietoa vääristellä poliittisten tarkoitusperien mukaan. Menneisyyden tiettyjä piirteitä saatetaan korostaa tai häivyttää näkyvistä sen mukaan, millä tavalla halutaan muokata yleistä mielipidettä, yhdistää tai erottaa kansoja ja yhteisöjä, tai luoda sortoa aiheuttavia tai ylläpitäviä olosuhteita.7Usein muistomerkkeihin tai kulttuurimaisemiin kohdistuviin hyökkäyksiin liittyy myös historian oppisisältöjen muokkaamista, hyökkäyksiä taiteilijoita ja yliopistojen opetus- ja tutkimushenkilöstöä vastaan sekä voimakkaita taiteista nauttimiseen, kulttuuristen käytäntöjen harjoittamiseen ja maailmankatsomuksen ilmaisemiseen kohdistuvia rajoituksia.

Rajoitettua kulttuuriperinnön saatavutta ja mahdollisuutta nauttia siitä voidaan myös käyttää hallinnan välineenä ja se voi luoda syrjintää, joka kohdistuu ryhmiin, joiden kulttuuriperintö ei ole niiden saatavilla ja joilta se on riistetty jostakin syystä. Naiset, vähemmistöt, äärimmäisessä köyhyydessä elävät sekä vammaiset ovat erityisen haavoittuvia tämänkaltaiselle syrjinnälle, joka vaikuttaa heidän mahdollisuuksiinsa osallistua yhteiskunnan kulttuurielämään sekä toimia kansalaisena.

Syrjäytyminen tai syrjäyttäminen ei kuitenkaan ole pelkästään fyysistä tai taloudellista. Sitä tapahtuu myös silloin, kun ihmisiä estetään osallistumasta kulttuuriperinnön tulkitsemiseen ja säilyttämiseen/turvaamiseen ja sen kriittiseen arviointiin. Ongelmia syntyy esimerkiksi silloin, kun ihmiset eivät pääse osallistumaan päätöksentekoon omasta kulttuuriperinnöstään tai sellaisesta kulttuuriperinnöstä, johon heillä on erityinen suhde. Kyse voi olla vaikkapa Unescon maailmanperintöluetteloon lisäämisestä, kulttuuriperintökohteen jälleenrakentamisesta ja sen tulevasta käytöstä tai kulttuuriperinnön säilyttämisestä tai näytteilläpitämisestä kulttuurilaitoksessa ilman kyseisten ihmisten osallistumista tai suostumusta ja/tai tavalla, joka ei kunnioita heidän kyseiselle kulttuuriperinnölle antamaansa merkitystä ja tulkintaa.8Kulttuuristen oikeuksien erityisraportoija on esimerkiksi antanut Kyproksen hallitukselle suosituksen, jonka mukaan hallituksen tulisi kuulla laajasti niitä ihmisiä, joilla on erityinen suhden Hala Sultan Tekke -moskeijaan ja sitä ympäröivään alueeseen (Larnakan suolajärvien alue), ennen päätöstä hakemuksesta Unescon maailmanperintöluetteloon lisäämiseksi tai mitään alueen tulevaan käyttöön tai hallintaan liittyvää päätöstä.9

Ihmisoikeuslähtöisen lähestymistavan omaksuminen vaatii siis ihmisten ja kulttuuriperinnön välisten moninaisten suhteiden selvittämistä ja ymmärtämistä. Se vaatii kulttuuriperinnön tunnistamisessa, valikoimisessa ja sen merkityksen määrittelemisessä käytettävien prosessien sekä näitä prosseja hallinnoivien tahojen kriittistä arvioimista. Perussääntönä sellaiset valintaprosessit, joissa valtio on pääroolissa, heijastelevat valtasuhteita. Tämä pätee myös yhteisöiden sisällä. Valitettavasti kovin usein, Langfieldin, Loganin ja Nic Craithin ilmaisua lainaten, “kulttuuriperintötyö nähdään puhtaasti teknisenä. On keskeisen tärkeää, että kulttuuriperinnön säilyttämiseen tähtäävissä projekteissa toimivat ymmärtävät työnsä laajemman taloudellisen, poliittisen ja sosiaalisen kontekstin ja sen, että virallisilla kulttuuriperintöä koskevilla toimilla voi olla monenlaisia vaikuttimia, niitä voidaan käyttää poliittisiin tarkoituksiin, ja pahimmassa tapauksessa ne voivat vahvistamisen sijaan heikentää yhteisön identiteettiä, kulttuurista monimuotoisuutta ja ihmisoikeuksia”.10

Oikeus kulttuuriperinön saatavuuteen ja siitä nauttimiseen

Oikeutta kulttuuriperinnön saatavuuteen ja siitä nauttimista koskevat suuntaviivat on muotoiltu useissa virallisissa kansainvälisissä asiakirjoissa.

Näistä ensimmäinen on Faron puiteyleissopimus vuodelta 2005, jossa todetaan, että:

“Jokaisella henkilöllä on oikeus oikeus osallistua valitsemaansa kulttuuriperintöä koskeviin asioihin… osana oikeuttaa osallistua vapaasti kulttuurielämään.”

Korostaessaan “tarvetta tuoda kaikki yhteiskunnan jäsenet osallisiksi jatkuvaan kulttuuriperinnön määrittelemisen ja hallinnan prosessiin” sopimus viittaa oikeuteen hyötyä kulttuuriperinnöstä ja osallistua sen rikastuttamiseen, jokaisen yksilön oikeuteen osallistua “kulttuuriperinnön määrittelemiseen, tutkimiseen, tulkitsemiseen, suojelemiseen, säilyttämiseen ja esittämiseen”, sekä kulttuuriperinnön saatavilla olemiseen. Huomoinarvoisesti sopimuksessa kehotetaan valtioita “rohkaisemaan kultturiperinnön esittämiseen liittyviä eettisiä kysymyksiä ja menetelmiä koskevaa pohdintaa sekä tulkintojen monimuotoisuuden kunnioittamista” ja “luomaan sovitteluprosseja, joiden avulla voidaan ratkaista tasapuolisesti sellaisia ongelmatilanteita, joissa samaan kulttuuriperintöön kytkeytyy eri yhteisöiden keskenään ristiriitaisia arvoja”.

YK:n taloudellisten, sosiaalisten ja kulttuuristen oikeuksien komitea toteaa yleisessä huomautuksessaan numero 21 koskien oikeutta osallistua kulttuurielämään, että velvoite kunnioittaa tätä oikeutta:

“…pitää sisällään sellaisiin erityisiin toimiin ryhtymisen, joiden päämääränä on kunnioittaa jokaisen oikeutta, sekä yksilönä että yhteisön tai ryhmän jäsenenä […]oman sekä muiden kulttuurisen ja kielellisen perinnön saatavuuteen.”

Yksityiskohtaisimmin aihetta käsittelee kuitenkin kulttuuristen oikeuksien erityisraportoija vuonna 2011 valmistuneessa, oikeutta saatavilla olevaan kulttuuriperintöön ja siitä nauttimiseen käsittelevässä raportissaan, jossa korostetaan, että:

“Kulttuuriperinnön saatavilla oleminen ja siitä nauttiminen ovat toisistaan riippuvaisia käsitteitä – ne vaativat toteutuakseen toisiaan.  Ne viittaavat mahdollisuuteen mm. tuntea, ymmärtää, päästä sisään, vierailla, hyödyntää, ylläpitää, vaihtaa ja kehittää kulttuuriperintöä sekä hyötyä kulttuuriperinnöstä ja toisten luomuksista ilman poliittisia, uskonnollisia, taloudellisia tai aineellisia rasitteita. Yksilöitä ja yhteisöitä ei voida nähdä ainostaan kulttuuriperinnöstä hyötyjinä tai sen käyttäjinä. Saatavilla oleminen ja nauttiminen viittaavat myös osallistumiseen kulttuuriperinnön määrittelyyn, tulkitsemiseen ja kehittämiseen, sekä sen suojelemiseksi ja turvaamiseksi laadittavien ohjelmien ja politiikan suunnitteluun ja toteuttamiseen. Tehokas osallistuminen kulttuuriperintöä koskeviin päätöksentekoprosesseihin kuuluu keskeisenä osana näihin käsitteisiin.”21

Saatavilla olemisen käsitettä on määritelty tarkemmin, erityisesti taloudellisen, sosiaalisten ja kulttuuristen oikeuksien komitean toimesta. Käsitteen alle luetaan:

(a)   fyysinen saatavilla oleminen, jota voi täydentää viestintäteknologian keinoin toteutettu saatavilla oleminen;
(b) taloudellinen saatavilla oleminen, joka tarkoittaa sitä, että kulttuuriperinnön tulisi olla saatavilla niin, että kaikilla on siihen varaa
(c) tietopohjainen saatavilla oleminen, joka viittaa mahdollisuuteen etsiä, ottaa vastaan ja välittää kulttuuriperintöä koskevaa tietoa ilman rajoja, sekä koulutuksellisiin ja tiedottaviin prosesseihin, jotka mahdollistavat kulttuuriperinnön ymmärtämisen ja haltuunottamisen, sekä
(d)  päätöksenteko- ja valvontamenettelytapojen, mukaan lukien hallinnoilliset ja juridiset menettelytavat ja muutoksenhakukeinot, saatavilla oleminen.

Haasteena on sen varmistaminen, että ihmisillä on riittävät toimintamahdollisuudet ja etteivät kulttuuriperintöön liittyvät kysymykset rajaudu pelkästään säilyttämiseen ja suojelemiseen. Erityisesti, kulttuuriperintöohjelmat eivät saisi uhata yksilöiden tai yhteisöiden oikeuksia niin, että he kulttuuriperinnön suojelun varjolla joutuvat esimerkiksi ajetuksi asuinsijoiltaan tai päätyvät tilanteeseen, jossa heidän kultuuriperintönsä on vain rajallisesti heidän saatavillaan.22

Kulttuuristen oikeuksien määrittelyä

Yksi merkittävimmistä kansainvälisistä kulttuurisia oikeuksia määrittävistä periaatteista on jokaisen oikeus osallistua kulttuurielämään, josta säädetään Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen artiklassa 27 ja Taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevan kansainvälinen yleissopimuksen artiklassa 15. Se on keskeinen normi kulttuuriperinnön inhimillistä ulottuvuutta arvioitaessa.

Mutta mitä “kulttuurielämällä” ja “kulttuurilla” oikeastaan tarkoitetaan? Yksi näitä käsitteitä jo varhain määrittelemään pyrkinyt kansainvälinen asiakirja on Unescon vuoden 1982 Meksikon kulttuuripolitiikan maailmankonferenssin julistus:

“Laajimmassa merkityksessään kulttuurin katsotaan kattavan koko sen luonteenomaisten hengellisten, aineellisten, älyllisten ja emotionaalisten piirteiden joukon, jotka ovat tunnusomaisia yhteiskunnalle tai yhteiskuntaluokalle. Sen piiriin eivät kuulu vain taide ja kirjallisuus, vaan myös elämänmuodot, ihmisen perusoikeudet, arvojärjestelmät, perinteet ja uskomukset.”11

Tällainen määritelmä, joka toistetaan Unescon vuoden 2001 Kulttuurista moninaisuutta koskevassa yleismaailmallisessa julistuksessa, on erittäin arvokas, koska siinä nähdään kulttuurin käsite laajasti. Ihmisoikeusnäkökulmasta se on kuitenkin epätyydyttävä, koska se jättää ulkopuolelle yhden tärkeän osatekijän: yksilön.

Tästä syystä Fribourgin Kulttuuristen oikeuksien julistus12esitti toisenlaista määritelmää, joka on edelleen laaja, mutta keskittyy yksilöön joko yksin tai yhteisön jäsenenä: “Termi ‘kulttuuri’ kattaa ne arvot, uskomukset, vakaumukset, kielet, tiedot ja taiteen, perinteet, instituutiot sekä elämäntavat, joiden kautta yksilö tai ryhmä ilmaisevat ihmisyyttään ja niitä merkityksiä, joita he olemassaololleen ja kehittymiselleen antavat.” Tässä määritelmässä on havaittavissa tärkeä näkökulmanmuutos. Kulttuuri ei ole vain jotain, mitä vastaanotetaan ja välitetään, jotain mikä määrittelee “ryhmiä”, vaan ennemminkin jotain sellaista, mitä ihmiset luovat, muovaavat, arvioivat ja kehittävät muokatakseen maailmankatsomustaan ja vastatakseen kohtaamiinsa haasteisiin. Kulttuuri on eloisaa ja muuttuvaista.

Tällainen lähestymistapa kulttuuriin on ollut tärkeä innoittaja Yhdistyneiden kansakuntien toimielimille, joiden tehtävänä on kulttuuristen oikeuksien toteutumisen valvominen, etenkin taloudellisen, sosiaalisten ja kulttuuristen oikeuksien komitealle13sekä kulttuurisien oikeuksien erityisraportoijalle. Jälkimmäinen määrittelee kulttuuriset oikeudet seuraavasti:

“Kulttuuriset oikeudet suojelevat jokaisen henkilön – yksilönä ja yhteisössä muiden kanssa – sekä ihmisryhmien oikeuksia kehittää ja ilmaista ihmisyyttään, maailmankatsomustaan ja niittä merkityksiä, joita he antavat olemassaololleen ja kehitykselleen muun muassa arvojen, uskomusten, vakaumusten, kielien, tiedon ja taiteiden, instituutioiden ja elämäntapojen kautta. Ne suojelevat myös kulttuuriperinnön saatavilla olemista ja voimavaroja, jotka mahdollistavat tällaiset identifikaatio- ja kehitysprosessit.”14

Kulttuuriperinnön ymmärtäminen kulttuuristen oikeuksien näkökulmasta

Ylllä esitetyssä määritelmässä kulttuuriperintöä käsitellään voimavarana, keskeisenä ja kulttuuristen oikeuksien toteutumiselle välttämättömänä tekijänä. Tässä juuri piilee kulttuuriperinnön arvo. Kuten erityisraportoija korostaa:

“Kulttuuriperintö tulee ymmärtää voimavaroina, jotka mahdollistavat ne yksilöiden ja yhteisöiden kulttuuriset samastumis- ja kehitysprosessit, joita ne – implisiittisesti tai eksplisiittisesti – haluavat siirtää tuleville sukupolville. […] Joissakin tapauksissa kulttuuriperintö sisältää muistitietoa menneisyydessä tehdyistä virheistä tai teoista, jotka heijastavat ihmisyyden synkempää puolta, muistoja, jotka myös tulee välittää tuleville sukupolville, vaikkakin toisella tavalla.”15

Tällä on useita seurauksia. Ensinnäkin, ihmisten pitäisi itse saada päättää, mikä on heille tärkeää kulttuuriperintöä. Kulttuuriperintö ei ole välttämättä jotain yleismaailmallisesti erityisen arvokasta, vaan jotain sellaista, mikä on arvokasta ihmisille itselleen. Huomionarvoisesti Euroopan neuvoston vuoden 2005 puiteyleissopimus kulttuuriperinnön yhteiskunnallisesta merkityksestä (Faron sopimus) määrittelee kulttuuriperinnön seuraavasti:

“se menneisyydestä periytyvien voimavarojen joukko, jonka ihmiset – omistajuudesta riippumatta – näkevät jatkuvasti kehittyvien arvojensa, uskomustensa, tietojensa ja perinteidensä heijastumana ja ilmauksena.”

Täten ihmisoikeusnäkökulmasta on mahdotonta pitää erillään tai edes erottaa toisistaan aineellista ja ei-aineellista kulttuuriperintöä, koska kyseisen näkökulman “on korostettava monia elinvoimaisia yhteyksiä” näiden kahden kulttuuriperinnön muodon välillä.15Tämä tarkoitaa myös sitä, että niitä ihmisiä, joilla on erityinen suhde kulttuuriperintöön, tulee kuulla kaikissa kulttuuriperintöön liittyvissä asioissa, ja että kulttuuriperinnön merkitykseen liittyvät moninaiset tulkinnat ja kiistanalaisuudet pitää ottaa huomioon.16

Koska ihmisoikeusnäkökulma käsittelee kulttuuriperintöä elävänä perintönä, kulttuuriperintö ei ole omaisuutta, johon kukaan ei saa enää kajota ja jota kukaan ei saa enää käyttää. Näin ollen esimerkiksi kulttuuriperintökohteen entisöinti- ja uudelleenrakennussuunnitelmiin tulee aina sisältyä suunnitelmat kohteen tulevasta käytöstä ja entisöinnin tavoitteista. Kulttuuriset oikeudet eivät suojele kulttuuriperintöä itseään, vaan niitä olosuhteita, jotka tarjoavat kaikille ihmisille syrjinnästä vapaan mahdollisuuden jatkuvasti kehittyvällä tavalla olla mukana, osallistua, ja antaa oma panoksensa kulttuurielämään.17Tämä tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että ihmisillä on aina oikeus kriittiisesti arvioida kulttuuriperintöä. Esimerkiksi kiistanalaista kulttuuriperintöä, johon liittyvä narratiivi ei enää ole hyväksyttävä, kuten menneisyyden ihmisoikeusrikkomuksia, väkivaltaa ja syrjintää juhlistavia muistomerkkejä, pitäisi käsitellä ihmisoikeuksien puitteissa. Tällaisessa tapauksessa on ehdottoman tärkeää toteuttaa kattava kuuleminen, jossa otetaan huomioon erilaiset kulttuuriperinnön tulkitsemisen tavat, mahdolliset vaihtoehdot perinnön tuhoamiselle sekä tavat, jolla kulttuuriperinnön muistoa voidaan kunnioittaa. Yhteisöiden sisällä voi myös olla yksilöitä, jotka ovat eri mieltä jostakin kulttuuriperintöön liitetystä merkityksestä tai sille annetusta tehtävästä, ja ihmisoikeusnäkökulman mukaisesti heillä on myös oikeus eriävään näkemykseensä.

Luonnollisesti kulttuuristen oikeuksien tehokkaaseen turvaamiseen liittyy monia ongelmia. Yksi erityinen ongelma liittyy siihen, että tietyllä kulttuuriperinnöllä voi olla suurempi merkitys joillekin ryhmille kuin toisille, ja niihin seurauksiin, joita kulttuuriperintöön, sen kohtaloon ja tulevaan käyttöön liittyvien ristiriitaisten tulkintojen ja intressien ilmenemisestä aiheutuu.

Kulttuuristen oikeuksien valvominen: mitä kysymyksiä pitäisi esittää?

Viime vuosina Observatory of Diversity and Cultural Rights, itsenäinen tutkimus-, koulutus- ja tiedotuskeskus, on kehittänyt yhteistyökumppaninsa Réseau Culture 21:n kanssa Fribourgin julistuksen pohjalta menetelmiä asiantuntijakäytäntöjen kriitiseen arviointiin. Tuloksena on ei-tyhjentävä lista kysymyksiä, joita asiantuntijat voivat käyttää toimintatapojaan ja projektejaan suunnitellessaan kyetäkseen paremmin kunnioittamaan ja toteuttamaan kulttuurisia oikeuksia. Kulttuuriperintökysymyksiin liittyen voitaisiin kysyä esimerkiksi seuraavia kysymyksiä:23

  • Kuka kuuluu kulttuuriperintöyhteisöön? Kenen pitäisi kuulua, muttei kuulu?
  • Kuka päättää, kuka kuuluu yhteisöön?
  • Onko olemassa joku ihmisryhmä, jolla on mielestään ensisijainen oikeus tiettyyn kulttuuriperintöön, ja millainen oikeutus tällä näkemyksellä on?
  • Onko kulttuuriperintö kaikkien saatavilla, ja mikäli ei ole, miksi? Onko tälle oikeutusta?
  • Millaisia rooleja niille ihmisille ja yhteisöille, joita asia koskee, on tarjolla kulttuuriperinnön määrittelemisessä ja kehittämisessä?
  • Millä tavoin ne ihmiset ja yhteisöt, joita asia koskee, voivat vaikuttaa kulttuuriperinnön muuttamisessa yhteiseksi kulttuuriperinnöksi?
  • Kuinka rajatun ryhmän kulttuuriperinnöstä voi tulla yhteistä kulttuuriperintöä konfliktitilanteen jälkeen?

Näitä kysymyksiä ja niiden vastauksia voidaan käsitellä vain sellaisissa keskusteluissa, joissa osapuolina ovat kulttuuriperinnön ammattilaiset ja Faron sopimuksen tarkoittamat kulttuuriperintöyhteisöt, eli “ne ihmiset, jotka antavat arvoa kulttuuriperinnön erityisille piirteille, jotka he haluavat julkisen toiminnan puitteissa säilyttää ja välittää tuleville sukupolville”.

Tavoitteena on luoda olosuhteet, joissa ihmiset voivat jatkossakin luoda, vaalia, suojella ja kehittää kulttuuriperintöään.

Onko siis toisin sanoen mahdollista asettaa yhteisöt tärkeysjärjestykseen sen mukaan, mikä niiden suhde tiettyyn kulttuuriperintöön on, ja miten tätä tärkeysjärjestystä pitäisi käytännössä toteuttaa? Erityisraportoija Farida Shaheed on esittänyt seuraavaa:

“On mahdollista määritellä erilaisia saatavilla olemisen ja nauttimisen tasoja, ottaen huomioon yksilöiden ja ryhmien suhteesta tiettyyn kulttuuriperintöön seuraavat erilaiset intressit. Tulisi erottaa (a) perustajat tai “alkuperäyhteisöt”, ne yhteisöt, jotka pitävät itseään tietyn kulttuuriperinnön suojelijoina tai omistajina ja ne ihmiset, jotka pitävät kulttuuriperintöä yllä ja/tai ovat ottaneet sen vastuulleen; (b) yksilöt ja yhteisöt, mukaan lukien paikallisyhteisöt, jotka pitävät kyseessä olevaa kulttuuriperintöä kiinteänä osana yhteisön elämää, mutta eivät aktiivisesti osallistu sen ylläpitämiseen; (c) tutkijat ja taiteilijat ja (d) suuri yleisö, jonka saatavilla muiden kulttuuriperintö on.”18

Tähän luetteloon voidaa lisätä muita ryhmiä, ja vastaukset edellä esitettyihin kysymyksiin ovat aina tapauskohtaisia. Vastaamiseen tarvitaan tietämystä niin kulttuuriperinnön ammattilaisilta kuin myös kaikilta niiltä, joilla on erityinen suhde kulttuuriperintöön tai jotka kenties toivovat, että heillä olisi.

Asiaa edelleen monimutkaistava tekijä, jota erityisraportoija Karima Bennoune voimakkaasti korostaa, on tarve varovaisuudelle termiä “yhteisö” käytettäessä. Termiä käytetään usein määrittelemättä mitä sillä tarkoitetaan, ja se, mitä “yhteisön” johtajat tai ulkopuoliset pitävät identiteetin kannalta “keskeisenä”, ei välttämättä vastaakaan yksilöiden valintoja ja olosuhteita.19Nämä asiat on tärkeää pitää mielessä osallistumiseen liittyviä kysymyksiä pohdittaessa, koska ihmisoikeuslähtöinen lähestymistapa vaatii välttämään syrjitään tai sortoon johtavien olosuhteiden luomista, ylläpitämistä tai oikeuttamista. Naisiin tulee tässä suhteessa kiinnittää eritystä huomiota.

Yhteenvetona voidaan sanoa, että asiantuntijoiden näkemys määrätyn kulttuuriperinnön merkityksestä ja arvosta on äärimmäisen tärkeä: kulttuuriperinnön ammattilaiset ovat saaneet kattavan, arvokkaan osaamisen, jota heidän tulee välittää kaikille. He eivät kuitenkaan koskaan tiedä ihmisiä itseään paremmin, millainen tarkalleen on ihmisten suhde kulttuuriperintöön; he eivät koskaan tiedä ihmisiä paremmin, mitä merkitsee kulttuuriperinnön ja siihen liittyvien kulttuuristen käytäntöjen menettäminen; kukaan ei tiedä uhria paremmin ihmisoikeusrikkomuksen tarkkaa fyysistä, sosiaalista ja emotionaalista vaikutusta. Tämä ei tarkoita sitä, että asiantuntijoiden mielipide olisi yhtäkkiä arvoton, vaan yksinkertaisesti sitä, että ihmisillä on keskustelun kannalta tärkeää tietoa, joka on äärimmäisen tärkeä huomioida.

Viitteet

1 Kulttuuristen oikeuksien erityisraportoijan raportti kulttuuriperinnön tahallisesta tuhoamisesta Report on the Intentional Destruction of Cultural Heritage, A/71/317, § 6. Erityisraportoija on Yhdistyneiden kansakuntien vuonna 2009 perustama itsenäinen tarkkailijataho, jonka tehtävänä on laatia tutkimuksia aihealueestaan, tehdä maavierailuja, reagoida kulttuuristen oikeuksien loukkaamista koskevin valituksiin ja antaa suosituksia valtioille. Tehtävää ovat hoitaneet Farida Shaheed (2009–2015) ja Karima Bennoune (vuodesta 2015 eteenpäin).Ks. http://www.ohchr.org/EN/Issues/CulturalRights/Pages/SRCulturalRightsIndex.aspx.

2 A/71/317, §§ 25-26.

3 https://www.icc-cpi.int/mali/al-mahdi.

4 Yhdistyneet kansakunnat, Guiding principles on business and human rights, HR/PUB/11/04, 2011.

5 Näin kävi esimerkiksi tapauksessa, jossa Laosiin rakennettava pato muodosti huomattavan uhkan alueella asuvien ihmisten toimeentulolle vaarantaen etenkin heidän oikeutensa riittävään elintasoon mukaan lukien oikeus riittävään ravintoon ja asuntoon, oikeuden parhaaseen mahdolliseen fyysiseen ja henkiseen terveyteen, kulttuuriset oikeudet, oikeudet tietoon ja osallistumiseen, sekä alkuperäiskansojen oikeudet. Useat YK-järjestöt lähettivät vuonna 2016 Mega First Corporation -yritykselle aiheesta kirjelmän. Kirjelmän tapaustunniste OTH 12/2016 https://spcommreports.ohchr.org/Tmsearch/TMDocuments.

6 Erityisraportoija Farida Shaheed omisti ensimmäinen aihealuetta koskevan tutkimuksensa kulttuuriperintökysymyksille, A/HRC/17/38. Erityisraportoija Karima Bennounen kaksi peräkkäistä kulttuuriperinnön tahallista tuhoamista koskevaa raporttia, A/HRC/31/59 ja A/317/71, täydentävät Shaheedin työtä.

7 A/HRC/17/38, § 10.

8 Mainittu teos, § 16.

9 Erityisraportoijan vierailu Kyproksella, A/HRC/34/56/Add.1, § 106 c), https://documents-dds-ny.un.org/doc/UNDOC/GEN/G17/050/25/PDF/G1705025.pdf?OpenElement.

10 Michel Langfield, William Logan, Máiréad Nic Craith (toim.), Cultural Diversity, Heritage and Human Rights, Intersections in theory and practice, Routledge, London, New York, 2010, s. 3.

11 UNESCO, Mexico City Declaration on Cultural Policies, World Conference on Cultural Policies, 1982.

12 Fribourgin kulttuuristen oikeuksien julistus on kansalaisjärjestöjen vuonna 2017 käyttöön ottama asiakirja. Se selkeyttää, kokoaa yhteen ja avaa useissa eri kansainvälisissä sopimuksissa määritellyt kulttuuriset oikeudet. Se on hyödyllinen työkalu kulttuurisista oikeuksista paikallisella tasolla kiinnostuneille ammattilaisille. Observatory of Diversity and Cultural Rights käyttää sitä kehittäessään toimintatapoja kulttuuristen oikeksien tehokkaaseen turvaamiseen. Julistuksen teksti on luettavissa osoitteessa http://www.unifr.ch/iiedh/fr/divers/delcaration-fribourg.

13 Komitea muodostuu 18 itsenäisestä asiantuntijasta, jotka valvovat Taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen vaatimuksien toimeenpanoa. Vuonna 2009 komitea antoi yleisesen huomautuksen numero 21 koskien oikeutta osallistua kulttuurielämään, joka sisältää yksityiskohtaisen tulkinnan yleissopimuksen artiklan numero 15 sisällöstä. Tässä asiakirjassa komitea otti käyttöön Fribourgin julistuksesta vaikutteita saaneen määritelmän kulttuurille, E/C.12/CG/21, § 13. Ks. http://www.ohchr.org/EN/HRBodies/CESCR/Pages/CESCRIndex.aspx

14 Farida Shaheed, A/HRC/16/34, § 9; A/67/287, § 7; Karima Bennoune, A/HRC/31/59, § 7.

15 A/HRC/17/38, §§ 5–8.

16 Karima Bennoune: A/71/317, § 53.

17 Mainittu teos, § 58.

18 Mainittu teos, § 13.

19 Mainittu teos, § 62.

20 A/HRC/31/59, §§ 13-14.

21 A/HRC/17/38, § 58.

22 Mainittu teos, § 14.

23 Ks. esim. Irène Faveron artikkeli osoitteessa: http://droitsculturels.org/paideia4d/restitution-de-la-rencontre-patrimoines-et-biens-communs/

 

Suomennos Katja Tiilikka ja Ville Hyvönen, Viestintätoimisto Kielikuvitus Oy