Višnja Kisić
visnja@europanostraserbia.org
www.linkedin.com/in/visnja-kisic

 

Kansalaisten osallistumiseen tähtäävät toimenpiteet ovat olleet osa kulttuuriperintöön liittyvien prosessien käytäntöä ja teoriaa 1960-luvulta lähtien. Näiden toimenpiteiden avulla on jäsennetty pyrkimyksiä kohti demokraattisempia yhteiskuntamuotoja ja ”ravisteltu” niin modernistista kulttuuriperintökäsitystä kuin valtiollisia valtarakenteita, instituutioita ja asiantuntijatahojakin. Tämän julkaisun artikkelit heijastavat nykyistä, tarkoin pohjustettua diskurssia, joka koskee kansalaisten osallistumisen tärkeyttä kulttuuriperintöön liittyvissä asioissa. Siitä seuraa uudenlainen tapa ymmärtää kulttuuriperintöä, ja se muokkaa kulttuuriperinnön asemaa ja roolia nyky-yhteiskunnissa. Tässä päätöspuheenvuorossani haluan hahmotella joukon filosofisia ja poliittisia haasteita, joita tämä aiemmin “yhdistävänä”, kiinteänä ja muuttumattomana pidetyn kentän “ravistelu”, pirstaloituminen ja moniarvoisuus ovat luoneet.

Inklusiivinen kulttuuriperintödiskurssi?

Tarkasteltaessa viimeaikaisia kulttuuriperintösopimuksia, EU:n linjauksia ja julistuksia, rahoittajaorganisaatioiden käyttämiä kriteerejä, akateemisia julkaisuja sekä eri laitosten ja organisaatioiden toimintatapoja havaitaan useita tärkeitä maailmansotien jälkeisenä aikana tapahtuneita kehityskulkuja. Kansalaiset ja yhteisöt on nostettu yhä tärkeämpään asemaan poliittisina toimijoina kulttuuriperinnön suhteen; kulttuuriperintö ymmärretään muuttuvana ja kehittyvänä sfäärinä, jota muovataan, määritellään uudelleen ja kehitetään jatkuvasti; aktiivinen osallistuminen kulttuuriperintötyöhön nähdään ryhmien ja yksittäisten kansalaisten perusoikeutena; ja edellä mainittu monien uusien toimijoiden ilmaantuminen kulttuuriperinnön alalle on raivannut tietä kulttuuriperinnön tulkitsemista koskevien intressien moninaisuuden ja ristiriitaisuuden tunnistamiselle. On nähtävissä uudenlaisen kulttuuriperintödiskurssin kehittyminen. Nimitän tätä diskurssia inklusiiviseksi kulttuuriperintödiskurssiksi (Kisic 2016).

Inklusiivinen kulttuuriperintödiskurssi ei tarkoita inklusiivisuutta sanan tavanomaisessa merkityksessä. Se ei viittaa erilaisten ryhmien mahdollisuuteen päästä mukaan kulttuuriperintötyön kyseenalaistamattomiin toimintatapoihin eikä myöskään tarkoita, että eri ryhmät voitaisiin yhdistää yhden hegemonisen kulttuuriperintökäsityksen alle. Päinvastoin, se on inklusiivista, koska se tunnistaa erilaiset käsitykset siitä, mitä kulttuuriperintö on, ja hyväksyy erilaisten toimijoiden kulttuuriperintöön liittyvien näkemysten, visioiden, tulkintojen ja käyttötapojen moninaisuuden. Lisäksi se hyväksyy ihmisten ja kulttuuriperinnön välisten suhteiden monimuotoisuuden – mukaan lukien kulttuuriperinnön unohtamisen, siitä vieraantumisen tai sen haastamisen. Inklusiivisen kulttuuriperintödiskurssin poliittinen taustafilosofia on radikaali demokratia. Se tarkoittaa, että historiallisten ja oman aikamme sosiaalisten, poliittisten ja kulttuuristen kokemusten ja toimijoiden moninaisuus vaatii dynaamisempaa tapaa ymmärtää kulttuuriperinnön määritelmiä ja käyttötapoja. Toisin sanoen kulttuuriperintö ei ole koskaan valmis ja muuttumaton projekti. Tämä kulttuuriperinnön demokraattinen avautuminen kaikille yhteiskunnan toimijoille määrittelee sen samalla monimuotoiseksi ja siten ristiriitoja sisältäväksi alueeksi – alueeksi, jossa menneisyyden merkitykset ja tulevaisuuden visiot kilpailevat keskenään ja törmäävät toisiinsa.

Keskustelusta kertoo paljon, että kaikesta useimpien kulttuuriperintöä koskevien perinteisten näkökantojen ja narratiivien ravistelusta, kyseenalaistamisesta ja rakenteiden uudistamisesta huolimatta joihinkin tärkeisiin ongelmakohtiin tai kantoihin ei ole vielä kyetty puuttumaan.

Ensiksi, näkyvimpänä, on se taustaoletus, että kulttuuriperintö on pohjimmiltaan hyvä, arvokas ja toimintaedellytyksiä vahvistava asia – ja tämän seurauksena kulttuuriperintöön liittyvään oikein toteutettuun prosessiin osallistuminen on myös itseisarvoisesti hyvä asia. Tämä oletus on tarpeen kyseenalaistaa, koska useisiin perinteisiin tapoihin, jotka voidaan lukea kulttuuriperinnöksi, sisältyy sellaisia piirteitä, jotka sortavat tiettyjä ryhmiä yhteiskunnassa.

Toiseksi, mikäli perinteeseen liittyvien intressien ja tulkintojen moninaisuus hyväksytään lähtökohdaksi, ei voida samalla vaatia sitä, että kulttuuriperintö heijastaa “paikan todellista identiteettiä” (yksikössä), tai sitä että kansalaiset pyrkisivät “varmistamaan kulttuurinsa arvojen ja perinteiden säilymistä”, tai “perinpohjaista paikallisen kulttuurin ymmärtämistä” (yksikössä), ikään kuin voisi olla jokin kattava ja kyseenalaistamaton määritelmä sille, mitä paikalliseen kulttuuriin kuuluu.[1] Jos osallistumisen tavoitteena on rohkaista ilmaisemaan ja tuomaan keskusteluun erilaisia merkityksiä ja tulkintoja, olisi naiivia ajatella tämän olevan mahdollista ilman vastakkainasetteluita ja erimielisiin ryhmiin jakautumista.

Kolmanneksi, on tarpeen ymmärtää, että yksilön ihmisoikeudet, tiettyjen ryhmien kulttuuriset oikeudet ja nykyaikaisten valtioiden kansalaisuuteen liittyvät näkemykset ovat potentiaalisesti ristiriidassa keskenään ja että näiden ratkaisemiseen tarvitaan uusia identiteetin muodostamisen ja identiteettien yhteen sovittamisen tapoja.

Neljänneksi, on luovuttava useimpia osallistumisnarratiiveja hallitsevista staattisista rajanvedoista asiantuntijoiden ja maallikoiden välillä. Ja lopuksi on tarkasteltava myös sitä, kuinka voimme hyödyntää kulttuuriperintöprosesseihin osallistumista laajemman myönteisen yhteiskunnallisen muutoksen mahdollistamiseksi. Seuraavissa kappaleissa pyrin hahmottelemaan joitakin näihin kysymyksiin liittyviä seikkoja.

Moniarvoisuuden haasteita – oppiminen erimielisyyteen

Onko poliittisesti mahdollista olla monimuotoisuudessa yhtenäinen? Ja jos on, tarvitaanko yhtenäisyyden luomiseen yhdistäviä kulttuuriperintönarratiiveja ja tapoja tarkastella menneisyyttä? Huolimatta niistä lukuisista haasteista, joita osallistuminen heittää yhteisille identiteeteille, yhtenäisille yhteiskunnille ja yhteneville kulttuuriperinnön tulkinnoille, ajatus kulttuuriperinnöstä jaettuna, yhteisymmärrykseen ja yhteenkuuluvuuteen perustuvana tekijänä on edelleen vahvasti vallalla julkisessa keskustelussa ja kulttuuriperintöön liittyvissä toimintatavoissa. Kulttuuriperintöä markkinoidaan yhä symbolisena yhtenäisyyttä luovana tekijänä, joka heijastelee sen kansan/yhteisön/kansakunnan, johon kuulumme, (tosiasiassa moninaisia) identiteettejä ja juuria. Jotkut tämän julkaisun artikkelit viittaavat oikeutetusti siihen suuntaan, että osallistumiseen liittyvä muutos on avannut kulttuuriperintöön liittyvän moniarvoisuuden ja kyseenalaistamisen Pandoran lippaan, vaikka tämä ajatus onkin edelleen epäsuosittu ja vaikea hyväksyä.

Kulttuuriperinnön määrittelyyn, valitsemiseen, tulkitsemiseen ja vaalimiseen osallistumiseen oikeutettujen toimijoiden joukon määrittely laajemmaksi ja monimuotoisemmaksi avaa suoraan oven pirstaloitumiselle, epäsovulle ja erimielisyyksille. Epäsovun sovittelu ja eroavien intressien yhteensovittaminen yhtenäisyyden ja vakauden luomiseksi tai toisaalta erimielisyyksien syleileminen keskustelua ja syvempää ymmärtämistä mahdollistavina kipupisteinä on pulmallinen valinta, johon liittyy myös paljon syvempiä poliittisia ja filosofisia ongelmia.

Kysymykset siitä, kumpi on tärkeämpää, yhtenäisyys vai monimuotoisuus; kokonaisuus vai osatekijät; yhteiset ihanteet vai yksilönvapaus; vaikutusvalta vai sovittelu; valta vai mahdollistaminen, ovat esimerkkejä poliittisista dilemmoista, jotka nousevat kulttuuriperintöön liittyvistä näkemyseroista ja identifioitumisista. Näistä kiistanalaisista poliittisista kysymyksistä huolimatta useimpien kulttuuriperintöprosesseihin liittyvästä osallistumisesta puheenvuoroja käyttävien asiantuntijoiden, järjestöjen ja päätöksentekijöiden toiveissa on rauhanomainen moniarvoisuus, johon ei liity minkäänlaisia vastakkainasetteluja.

Inklusiivisen kulttuuriperintödiskurssin radikaalidemokraattinen perusajatus nojaa Laclaun, Mouffen ja Rancieren kaltaisten, erimielisyyden jännitteistä politiikkaa käsitelleiden poliittisten filosofien ajatteluun. Heidän mukaansa eriävät mielipiteet ja ristiriidat ovat väistämätön osa todellisuutta aidosti avoimissa ja demokraattisissa yhteiskunnissa. Mikäli näin on, todellinen kysymys koskee sitä, miten voimme kyetä eri mieltä ollessammekin käymään dialogia ja luomaan yhteisiä visioita ja toimimaan julkisessa keskustelussa. Tämän vuoksi, jotta osallistumisella voisi olla mahdollisuuksia lisätä vapautta ja parantaa demokratiaa, olisi mielestäni välttämätöntä oppia ilmaisemaan kulttuuriperintöön liittyviä muistoja, tunteita, intressejä ja kiintymyksiä dialogin keinoin, olemaan samaa mieltä ja eri mieltä siihen liittyen, kuvittelemaan useita vaihtoehtoisia ratkaisuja sekä luomaan neuvotteluiden kautta ymmärrys moninaisten yhteiskunnallisten toimijoiden välille.

Ihmisoikeudet ja yhteisön oikeudet – mahdoton yhdistelmäkö?

Kansalaisten tai ryhmien osallistumista kulttuuriperintöprosesseihin puolustettaessa vedotaan usein ihmisoikeuksiin, kulttuurisiin oikeuksiin ja kulttuuriseen monimuotoisuuteen tavalla, joka antaa ymmärtää, että nämä kaikki merkitsisivät samaa asiaa ja olisivat vain saman kolikon eri puolia. Ihmisoikeudet ja kulttuuriset oikeudet ovat kuitenkin lähtökohdiltaan erilaisia ja niistä voi seurata keskenään ristiriitaisia vaatimuksia. Ihmisoikeudet ovat määritelmällisesti yleismaailmallisia ja kuuluvat jokaiselle ihmisolennolle ympäröivästä todellisuudesta johtuvista tekijöistä riippumatta. Kulttuuriset oikeudet puolestaan ovat määritelmällisesti suhteellisia, koska kulttuuri on aina tietyn yhteiskunnallisen ryhmän tai yhteisön luomus ja arvojärjestelmä. Tämän vuoksi kulttuuriset oikeudet ja yhteisöjen itsemääräämisoikeus koskevat aina tiettyä määriteltyä ryhmää tietyssä tilanteessa ja ympäristössä. Jos katsotaan, että yleismaailmallinen ja suhteellinen pitää kaikissa tilanteissa sovittaa yhteen, seuraa niiden välille muodostuvien jännitteiden huomioimatta jättäminen, kuten olemme saaneet useissa tapauksissa viime aikoina todistaa.

Kun Taliban-fundamentalistit tuhosivat Bamiyanin laakson Buddha-patsaat, he sanoivat patsaiden loukkaavan heidän uskonnollisia ja kulttuurisia oikeuksiaan radikaalin muslimiyhteisön jäseninä. Patsaita ei kohdeltu yleismaailmallisena kulttuuriperintönä vaan tietyn nykyisen Afganistanin alueella elävän yhteisön kulttuuriperinnön ja uskomusten kanssa ristiriidassa olevana epäjumalanpalvonnan muotona.[2] Samoin Ranskan burkakiellosta käydyissä väittelyissä on nähtävissä ristiveto kolmen keskenään ristiriidassa olevan normiston välillä. Yhtenä näkökulmana on ranskalaisiin yhteiskunnallisiin arvoihin kuuluva sekulaarisuus, toisena niiden muslimiyhteisöiden kulttuuriset ja uskonnolliset tavat, joiden kulttuuriperintöön ja identiteettiin liittyy burkan käyttö, ja kolmantena jokaisen naisen ihmisoikeuksiin kuuluva oikeus päättää, miten pukeutuu julkisessa tilassa. Samaten katolisen kirkon ajama ja eräiden EU-maiden päättäjien lakiin säätämä aborttikielto on suorassa ristiriidassa sekä yhteisöllisiin arvoihin kuuluvan sukupuolten tasa-arvon että ihmisoikeuksiin luettavan, jokaiselle naiselle kuuluvan lisääntymiskäyttäytymistä koskevan itsemääräämisoikeuden kanssa. Nämä jännitteet nostavat luonnollisesti esiin kysymyksiä: mikä yhteisö, ryhmä tai kansallisuuteen pohjaava yhteiskunta on etusijalla tiettyjä tapoja kiellettäessä tai vahvistettaessa? Mitä pitäisi tehdä, jos kulttuuriperintö tukee tapaa, josta seuraa sortoa? Millaisella eettisellä ja juridisella pohjalla ollaan tapauksissa, joissa yhteisölliset oikeudet ja kulttuuri loukkaavat yksittäisen kansalaisen yksilönvapautta ja toimijuutta?

Nähdäkseni näiden jännitteiden keskellä luoviessa on syytä lähteä muutamista perusolettamuksista. Ensimmäinen näistä liittyy sen ymmärtämiseen, ettei “kulttuuriperinnöstä” voida puhua abstraktina käsitteenä, joka asettaa kaikki menneisyyden piirteet, joihin ryhmät tai yksilöt samastuvat, hyvyyden, oikeudenmukaisuuden ja hyveellisyyden sävyttämään valoon. Hyväksyessämme toimijoiden ja tulkintojen moninaisuuden meidän on oltava valmiita myös siihen, että sekä yhteisön jäsenet että heidän kanssaan tekemisissä olevat ulkopuoliset voivat pitää osaa perinteisistä tavoista loukkaavina, alistavina ja syrjivinä. Tästä johtuen sen sijaan, että nähtäisiin kulttuuriperintö kyseenalaistamattomasti positiivisena asiana, on tarpeen muistaa, että monet kulttuuriperintöön liittyvät tavat ja perinteet ovat patriarkaalisuuden, kolonialismin, ikäsyrjinnän ja muiden syrjivien ja alistavien ideologioiden linnakkeita.

Tämän takia toisena keskeisenä lähtöoletuksena on kulttuurien, identiteettien ja kulttuuriperintöjen näkeminen ajan mittaan muodostuvina ja tilannesidonnaisina, ympäristöstään riippuvina ja jatkuvasti kehittyvinä. Tästä seuraa, että kulttuuriperinnön piirteet, jotka ovat olleet alistavia, ovat kyseenalaistettavissa, haastettavissa ja muutettavissa joko niitä harjoittavan ryhmän jäsenien itsensä aloitteesta tai kohtaamisissa toisenlaisten tapojen, kulttuurien ja ryhmien kanssa. Ajatus keinotekoisesti eroteltujen ja kivettyneiden kulttuurien muodostamasta monimuotoisuudesta ei saa nousta tärkeämmäksi kuin ajatus kehityksestä, muutoksesta sekä yksilöiden, ryhmien ja yhteiskuntien välisistä luovista kohtaamisista.

Kolmanneksi, myös oikeus erottautua tai “pitää välimatkaa” omaan symboliseen identiteettiin (Butler, Laclau, Žižek, 2000) on tunnustettava keskeiseksi tekijäksi yhteiskunnalliseen elämään osallistumisessa ja alistavista tavoista vapautumisessa, jotta yksilöllisten ihmisoikeuksien ja yhteisöllisten kulttuuristen oikeuksien ja itsemääräämisoikeuden välistä suhdetta voisi ymmärtää. Yksi edellytys kansalaisen omalle poliittiselle toimijuudelle on kyky arvioida kulttuuriperintöä kriittisesti ja valita ne arvot, tavat ja maailmaa koskevat näkemykset, joihin identifioitua. Siksi oikeus erottautua ja ottaa etäisyyttä suhteessa tiettyyn kulttuuriperintöön ja samastua itse valitsemaansa kulttuuriperintöön on tärkeä.

Kun otamme huomioon edellä esitettyjen lähtöoletuksien suoman liikkumavaran, yhteisöllisten oikeuksien ja ihmisoikeuskysymysten yhteensopimattomuus ei enää näyttäydy perustavanlaatuisena yhteentörmäyksenä vaan ennemminkin ristiriitana, joka “avaa mahdollisuuden monenlaisiin neuvotteluihin, yhteiskunnallisten toimijoiden samastumisiin ja moninaisiin eroaviin kantoihin, jotka ovat välttämättömiä, jotta avoin yhteiskunnallinen keskustelu olisi mahdollista yhteiskunnissa, joissa elämme” (Butler, Laclau, Žižek, 2000).

Asiantuntijoiden ja kansalaisten välisen jakolinjan kyseenalaistaminen

On mielenkiintoista, joskaan ei yllättävää, että suurimmassa osassa osallistumista käsittelevää diskurssia asiantuntijat nähdään säännönmukaisesti etuoikeutettuna, valtaa käyttävänä ja yhtenäisenä ryhmänä, kun taas kansalaiset, ryhmät ja yhteisöt (monikossa) nähdään hyvinä, vain omasta identiteetistään kiinnostuneina, muistoiltaan aitoina ja vallassa olevien instituutioiden ja asiantuntijoiden vuoksi oikeutensa menettäneinä. Tällainen yksinkertaistettu kuva pitää yllä kahtiajakoa ja vastakkainasettelua yhtäällä virallisuuden, asiantuntijuuden, ammattimaisuuden, institutionaalisuuden ja hallinnollisten toimintatapojen ja toisaalta epävirallisuuden, yhteisön, alamaisuuden, paikallisuuden ja maallikkouden välillä.

Tämä jakolinja vaikeuttaa ryhmien sisäisten kantojen moninaisuuteen tai muutosdynamiikkaan liittyvien erojen huomaamista ja tekee vaikeammaksi havaita niitä tapauksia, joissa nimenomaan kulttuuriperintöön liittyvistä toimintatavoista hyötyvät tahot – ammattilaiset, instituutiot ja päätöksentekijät – haastavat niitä. Käytännössä asiantuntijat ovat usein myös monien muiden sosiaalisten ryhmien jäseniä ja heillä on muitakin kuin ammatillisia intressejä ja tavoitteita. Toisaalta yhteisöiden jäsenet voivat pyörittää turismiin liittyvää liiketoimintaa tai paikallisia kauppoja, olla opettajia tai sijoittajia, ja heillä voi tätä kautta olla monia muitakin intressejä kuin pelkästään muistojensa ja identiteettinsä vaaliminen.

Tämän vuoksi esitän, että jos halutaan puhua moniarvoisesta ja demokraattisesta kulttuuriperinnön käsittelemisen tavasta, joka antaa tilaa erilaisille kannoille ja niiden yhteensovittamiselle, on välttämätöntä jättää yksinkertaistavat kiinteät asiantuntijoiden ja maallikoiden väliset jakolinjat menneisyyteen ja nähdä kunkin yksilön tai ryhmän keskusteluun tuomien kantojen, intressien, tietojen, muistojen, toimintavalmiuksien, toiveiden ja voimavarojen moninaisuus ja monimuotoisuus.

Osallistuminen emansipatorisena prosessina

Tässä artikkelissa painottamieni seikkojen valossa on syytä muistaa, että osallistavan hallinnon edistämiseen liittyvästä yksimielisyydestä ja sen eteen tehdyistä ponnistuksista huolimatta on edelleen monia ongelmia, joiden ratkaiseminen on tarpeen demokraattisempien kulttuuriperintökäytäntöjen ja yhteiskuntien luomiseksi. Mikäli kulttuuriperinnön julkisessa toimintakentässä hyväksytään moniarvoisuuteen, näkemyseroihin ja erottautumiseen liittyvien valintojen oikeutus, pelkkä osallistuminen ei nähdäkseni riitä demokraattisten ja emansipatoristen kulttuuriperintökäytäntöjen luomiseen. Löytyy aivan liikaa esimerkkejä vuorovaikutteisesta museotoiminnasta, virtuaalitodellisuuksiin osallistumisesta uuden teknologian avulla, kansalaisten ja ihmisryhmien käyttämisestä koristeena antamatta heille todellista mahdollisuutta uudelleenarvioida menneisyyttään tai tulevaisuuttaan. Tämän takia osallistumisen yhteydessä pitää kyetä ajattelemaan kriittisesti, ymmärtämään erilaisia näkökulmia, kuvittelemaan vaihtoehtoja ja keskustelemaan niistä sekä löytämään pohjaa kollektiiviselle toiminnalle.

 

Lisää aiheesta

Butler, J., Laclau, E. ja Žižek, S. (2000) Contingency, Hegemony, Universality: Contemporary Dialogues On The Left. London and New York: Verso.

Kisic, V. (2016) Governing Heritage Dissonance: Promises and Realities of Selected Cultural Policies. Amsterdam: European Cultural Foundation.

Mouffe, C. (2014) The political between antagonism and agonism, PAVILION Journal for Politics of Culture, luettu verkossa: http://pavilionmagazine.org/chantal-mouffe-agonisticdemocracy-and-radical-politics/

 

[1] Lainausmerkeissä olevat tekstinkohdat ovat peräisin vuoden 2017 Turun julistuksesta. Julistus luettavissa suomeksi ja englanniksi. (Suomentajan huomautus: kahden ensimmäisen lainatun kohdan käännös on peräisin suomenkielisestä julistuksesta, kolmannen lainauksen sisältävää lausetta ei ole suomenkielisessä versiossa.)

[2] Vaikka Buddha-patsaiden tuhoamisen välitettiin tapahtuneen siksi, että uskonnolliset johtajat ja Taliban-hallinto pitivät niitä yksimielisesti loukkauksena islamille, yksi Taliban-johtajista sanoi, että tuhoamisen syynä oli turhautuminen kansainväliseen taloudelliseen apuun, jota käytettiin patsaiden suojelemiseksi afgaanien nähdessä nälkää. Mullah Omarin muotoilu korostaa humanitäärisen avun ja muistomerkkien suojelun välistä ristiriitaa: “Ajattelin, etteivät nämä tunteettomat ihmiset välitä tuhansista elävistä ihmisolennoista – nälkään kuolevista afgaaneista – vaikka ovat niin kovin huolissaan elottomista asioista kuten Buddha-patsaista” (lähde: Mohammad Shehzad, 3 March 2001. ”The Rediff Interview/Mullah Omar”. The Rediff. Kabul.)

Suomennos Katja Tiilikka ja Ville Hyvönen, Viestintätoimisto Kielikuvitus Oy